Tampere Filharmonia

to 03.09.2020 klo 17:00

Beethoven 6, yksittäislipun ostajille

Loppuunmyyty

Tampere-talo, Iso sali

Yliopistonkatu 55, 33100
Tampere, Finland

Sergei Prokofjev (1891–1953): Sinfonia nro 1 D-duuri, "Klassinen sinfonia"
Ludwig van Beethoven (1770–1827): Sinfonia nro 6 F-duuri op. 68, ”Pastoraalisinfonia”

Santtu-Matias Rouvali, kapellimestari

Huom! Tämä konsertti järjestetään tuplakonserttina. Kello 17 alkavaan konserttiin myydään 500 numeroimatonta paikkalippua. Kello 19 alkava konsertti on varattu Tampere Filharmonian kausikorttilaisille.

Suomen hallituksen asettamista matkustamis- ja maahantulorajoituksista johtuen Tampere Filharmonian ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali johtaa orkesterin kaikki syyskuun sinfoniakonsertit pois lukien perjantain 11.9. konsertit, jotka johtaa suunnitellusti orkesterin ensimmäinen konserttimestari Pekko Pulakka.

Santtu-Matias Rouvali käynnistää Tampere Filharmonian Beethoven-juhlakauden pastoraalisinfonialla, joka kuvaa luontoa musiikin keinoin välillä lähes tarinalliseen sävyyn. Konsertti alkaa Prokofjevin leikkisällä ensimmäisellä sinfonialla, joka tunnetaan lisänimellä “Klassinen”.

Liput

Hintaryhmä Hinta
Peruslippu 28 €
Eläkeläiset 22 €
Opiskelijat, varusmiehet ja työttömät 15 €
Juniorilippu (5–16-vuotiaat) 8 €
Opiskelijat konserttipäivänä Tampere-talosta 5 €
(Lippupisteellä hintoihin lisätään palvelumaksu.)

 

 

Illan teokset

Sergei Prokofjev: Sinfonia nro 1 D-duuri, ”Klassinen sinfonia”

Sergei Prokofjevin (1891–1953) ura eteni usein hiukan kuin hänen sävellyksensäkin, yllättävästi kääntyillen ja odottamattomia mutta tehokkaita äkkimodulaatioita suosien. Hän oli muutamilla varhaisilla teoksillaan saavuttanut maineen kaikkia musiikin pyhiä arvoja pilkkaavana kuvainraastajana. Erityisesti tammikuussa 1916 kantaesitetty primitivistinen Skyyttalainen sarja oli herättänyt kohua. “Hävyttömien ja julkeiden äänten sekasotku” ja “hiuksianostattavaa rähinöintiä”, julistivat kriitikot.

Samoihin aikoihin, kun Prokofjev paistatteli Skyyttalaisen sarjan aiheuttamien skandaalien loisteessa, hän oli jo valmistautumassa yllättämään yleisönsä aivan uudenlaisilla pyrkimyksillä. Hän kääntyi ensin ensimmäisessä viulukonsertossa (1917) linjakkaaseen lyyrisyyteen, sitten samana vuonna valmistuneessa ensimmäisessä sinfoniassa (1917) raikkaaseen klassisuuteen.

Prokofjev kirjoitti omaelämäkerrassaan ensimmäisen sinfonian lähtökohdista: “Minusta tuntui, että jos Haydn olisi elänyt meidän vuosisadallamme, hän olisi säilyttänyt oman sävellystyylinsä mutta samalla omaksunut jotain uudemmasta musiikista. Halusin kirjoittaa sinfonian, joka edustaisi tällaista tyyliä.” Kääntyminen kohti klassismin ihanteita oli juuri tuolloin ajankohtaista myös mm. Ravelin, Stravinskyn ja Hindemithin musiikissa, mutta harvassa teoksessa esikuvien jäljittely oli yhtä ilmeistä ja tietoista kuin Prokofjevin sinfoniassa. Suotta hän ei antanut sinfonialle lisänimeä “Klassinen”.

Klassistisen tyylittelyn keskeltä myös Prokofjevin oma persoonallisuus tulee kirkkaana esiin.

Suppeassa, vain neljännestunnin mittaisessa teoksessa on neljä osaa, jotka seuraavat Haydnin ajan sinfonioiden ulkoista muotoa. Myös orkesterin koko vastaa klassisia esikuvia ja on sama kuin esimerkiksi monissa Haydnin “Lontoolaisissa” sinfonioissa. Klassismiin viittaavat myös teemojen muotoilu, orkesteritekstuurin läpikuultavuus ja ilmaisun selkeys, mutta kaiken klassistisen tyylittelyn keskeltä myös Prokofjevin oma persoonallisuus tulee kirkkaana esiin.

Ilmavan energinen avausosa ehtii sulkea muutaman minuutin kestoonsa täyden sonaattimuodon kaksine teemoineen, kehittelyineen ja kertauksineen. Sitä seuraa ihastuttava, herkin vedoin piirretty hidas osa. Kolmantena osana on kuuluisa Gavotte, jollainen ei kuulunut klassiseen sinfoniamuotoon mutta joka tässä vastaa hengeltään klassisen sinfonian menuettia. Teoksen päättää keväisen raikas finaali, jonka sammumatonta vauhtia maustaa ripaus virtuoosisuutta.

© Kimmo Korhonen

 

Ludwig van Beethoven (1770–1827): Sinfonia nro 6 F-duuri op. 68, ”Pastoraalisinfonia”

Pastoraaliteosten perinne juontaa juurensa renessanssiin, joskin sen merkitys sittemmin muovautui kulloinkin vallinneiden taidekäsitysten mukaisesti. Etenkin oopperasta tuttu aihe kuvastaa paimen- tai talonpoikaisidylliä, jota säveltäjät ilmaisivat puhaltimien sopusoinnussa soljuvin rinnakkaisliikkein, yksinkertaisin harmonioin, toisteisin melodiakuluin sekä keinahtelevin, kolmijakoisin rytmein. Itävaltalaiselle pastoraalille tyypillistä oli Ludwig van Beethovenin (1770–1827) aikaan myös lintujen ja alppitorvien imitaatio.

Itävaltalaiselle pastoraalille tyypillistä oli myös lintujen ja alppitorvien imitaatio.

Beethovenin pastoraalin voi hahmottaa osana vuosisadan vaihteen esteettistä mielenmaisemaa. Kantiin huipentuneessa 1700-luvun saksalaisessa filosofiassa luonnolla oli merkittävä rooli taidekokemuksen selittäjänä. Tämä jaettiin pääosin kolmeen pääkategoriaan: kaunis oli miellyttävä ja vaivatta omaksuttava kokemus, ylevä puolestaan inhimillisen käsityskyvyn rajoilla häilyvä, kauhistuttava elämys. Pittoreski sovitteli kokemusta ääripäiden välillä ja käsitettiin neron työskentelymaaperäksi. Sen metaforana pidettiin Beethovenin aikoihin suosittua englantilaista maisemapuutarhaa. Tässä näennäisesti villissä ympäristössä puutarhurin tekniikka on piilotettu luonnollisuuden illuusion taakse. Maisemapuutarha oli yksityisen vaelluskokemuksen paikka tarjoten näennäisen sattumanvaraisia, vehreviä polkuja, leppeitä puroja, synkkiä grottoja ja vaikuttavia näkymiä.

Maaseudulle saapumisen herättämät hilpeät tunteet avaa kuudennen sinfonian lehtimetsävyöhykkeen F-duurissa, joka käytettiin tyypillisesti luonto- ja pastoraalikuvaelmissa. Kohtaus purolla -osan taustalla jouset pulputtavat viileässä B-duurissa. Maaseudun väen vitsikäs kokoontuminen palaa mutkattomaan F-duuriin, mutta juhlat keskeyttää kauhistuttava Ukkonen synkässä f-mollissa. Myrsky kuitenkin lopulta laantuu, ja sitä seuraa duuriin palaava Paimenlaulu, joka päättää sinfonian iloisine sekä kiitollisine tunnelmineen.

© Vera Plosila

Tulevia konsertteja