su 12.09.2021 klo 15:00 · Kamarimusiikkikonsertti

Faunien iltapäivä: Kaukaisissa maailmoissa

Tampere-talo, Pieni sali

Yliopistonkatu 55, 33100
Tampere, Finland

Jouni Kaipainen (1956-2015): Serenade: Full Moon, Lunatic Bassoon
Roope Mäenpää (s. 1990): Bloom baritonitorvelle ja pianolle, kantaesitys
Maurice Ravel (1875-1937): Viulusonaatti nro 2
George Crumb (s. 1929): Vox Balanae for Three Masked Players
Morris Kliphuis (s. 1986): Space Opera

Lataa käsiohjelma

Tampere Filharmonian Faunien iltapäivä -kamarimusiikkisarja on tarjonnut kuulijoillemme intiimejä konserttielämyksiä jo vuodesta 1996. Sunnuntaisin järjestettävissä Faunien iltapäivä -konserteissa nautitaan orkesterin muusikoiden kamarimusiikkiyhtyeiden soitosta.

Suuren sinfoniaorkesterin konsertteihin verrattuna tunnelma on intiimimpi: Pienessä salissa muusikoita tulee seurattua lähempää.

Faunien iltapäivä -konsertit juontaa tamperelaissäveltäjä Minna Leinonen.
Huom! Konsertissa on lyhyt 10 minuutin jaloittelutauko, mutta ei väliaikatarjoilua.

Kopetzkin Marimba Music on poistunut konserttiohjelmasta. Mäenpään Bloom on lisätty konserttiohjelmaan. Konsertti on siirretty keväältä 2021, alkuperäinen konserttipäivä oli 14.2.2021. Aiemmin hankitut konserttiliput käyvät sellaisinaan uuteen konserttipäivään.

Liput

Hintaryhmä	Hinta
Peruslippu	15 €
Eläkeläinen	8 €
Opiskelija, työtön tai varusmies	5 €
5–16-vuotiaat	5 €

Konsertin teokset

Eeva-Liisa Mannerin runon säe ”Olen kulkenut kaukaisissa, syvissä, hiljaisissa maailmoissa” vuodelta 1977 kiteyttää syksyn ensimmäisen Faunien iltapäivän konserttiohjelman ulkomusiikillisen sisällön.

Yötaivaalla aaltoileva serenadi

Jouni Kaipainen (1956–2015): Serenade: Full moon, Lunatic Bassoon op. 42 (1993)

Marcin Wosinski, fagotti

Tranquillo, libero
Andante, ma rubato e capriccioso
Allegretto
Andante, poco rubato
Molto tranquillo
Largo

Kuutamo on innoittanut lukuisia säveltäjiä kautta aikojen. Kuuluisin kuutamoaiheiseksi mielletty teos lienee Ludvig van Beethovenin Pianosonaatti nro 10, op.14 nro 2 cis-molli, “Quasi una fantasia”, joka tunnetaan myös nimellä Kuutamosonaatti. Sonaatilla ei alun perin kuitenkaan ollut mitään tekemistä kuun kanssa, vaan se sai lisänimensä viisi vuotta Beethovenin kuoleman jälkeen erään saksalaisen musiikkikriitikon toimesta, joka vertasi kappaleen ensiosan tunnelmaa öiseen Luzern-järveen. Kuuhulluuden partaalle ajavat mm. Arnold Schönbergin vallaton laulusarja Pierrot Lunaire sekä Jouni Kaipaisen Serenade: Full moon, Lunatic Bassoon.

Jouni Kaipaisen Serenade on soinut ilahduttavan usein fagotistien ohjelmistossa. Aluksi teoksen nimi oli “Roll Along, Prairie Moon” ikivihreän iskelmän mukaan, mutta nimi korvattiin toisella tekijänoikeudellisista syistä. Alkuperäinen otsikko yhdessä nykyisen nimen kanssa säveltäjän mukaan kertoi teoksesta kaiken olennaisen: yksinäisen fagotistin istumassa kivellä keskellä preeriaa täysikuulla soittaen serenadia ei-kenellekään. Kuuhulluuden myötä teokseen voi liittää fanaattisia tai vinksahtaneita vaikutelmia. Ensisijaisesti teos näyttäytyy kuitenkin monipuolisena fagotin instrumentaalisten mahdollisuuksien esittelijänä, jossa musiikillinen ilmaisu ei jää soittoteknisten ominaisuuksien varjoon.

Alunperin serenadi oli iltaisin rakastetun ikkunan alla soittaen tai laulaen esitetty sävelmä, myöhemmin se kehittyi kokoelmaksi kepeitä ulkoilmaan soveltuvia iltakappaleita. W.A. Mozart kirjoitti useita serenadeja soitinyhtyeille, joista tunnetuimpia on serenadi jousiorkesterille Eine Kleine Nachtmusik. Myös Franz Schubertin serenadi Ständchen D889 lukeutuu klassisiin suosikkisävelmiin. 1900-luvulla Igor Stravinski tavoitti lajityypin perinteistä tyyneyttä uusklassisessa, vaimolleen Katyalle omistetussa pianoteoksessaan Serenade (1925).

Kaipaisen fagottisooloteos jatkaa perinnettä sisältäen aineksia kaihoisasta tervehdyksestä täysikuun sekoittaessa fagotin mielenliikkeitä. Teos jakautuu kuuteen osaan, jotka soitetaan yhteen. Haaveilevasti alkava serenadi osoittaa nopeasti oikukkaan luonteensa. Kiinnostavasti nuottiviivastolla, kuin yötaivaalla, aaltoilevassa teoksessa musiikin tendenssi tuntuisi vievän korkealle, mutta on kuin maan vetovoima palauttaisi materiaalin toistuvasti takaisin alarekisteriin, joko rytinällä ryöpsähtäen tai äkkinäisillä alaspäisillä hypyillä leikaten. Fagotin ääni laulaa, taipuu ja väreilee samalla kun epävakaat, heittelehtivät hypyt ja ketterät juoksutukset rikkovat teoksen horisontaalista linjaa. Kokonaisuutta sitoo huolellinen harmonisen ja motiivisen materiaalin yhtenäisyys.

Eräällä sävellystunnilla Kaipainen kertoi olevansa erityisen viehättynyt fagotin ylärekisteristä, jonka sointi hänestä muistutti hieman saksofonin ääntä. Serenadessa korkeilla äänillä viivytään ja niillä muodostetaan ekspressiivisiä ja lyyrisiä melodioita, leikkisiä kuvioita, viehkeitä ja lohduttomia äänen taipumisia. Fagotin matalilla äänillä kontrastoidaan muuta materiaalia monin tavoin: pistein, murinoin, väreilyin ja korostuksin. Kaipaisen melodinen taituruus ja kekseliäisyys pääsevät esiin fagotin kaikissa rekistereissä, joita käytetään rikkaasti ja virtuoosisesti.

Valmistujaislahjaksi sävellys

Roope Mäenpää (s. 1990): Bloom (2020) baritonitorvelle ja pianolle, kantaesitys

Nuppu Salmiovirta, baritonitorvi, Tuomas Turriago, piano

Roope Mäenpään kantaesitettävän sävellyksen lähtökohta oli poikkeuksellinen. Teos on Nuppu Salmiovirran vanhempien tilaus nuoren tuubistin valmistujaislahjaksi. Bloomin kantaesittäjä Nuppu Salmiovirta on yksi neljästä Tampere Filharmonian kisällistä. Kisällitoiminnalla Tampere Filharmonia tukee orkesterimuusikoiksi haluavia nuoria ottamalla heidät mukaan orkesterin työskentelyyn.

Muusikkotaustainen Roope Mäenpää on opiskellut sävellystä mm. Jouni Kaipaisen ja Paavo Korpijaakon johdolla Tampereen ammattikorkeakoulussa, josta hän valmistui säveltäjäksi erinomaisin arvosanoin. Sävellystyö Mäenpäällä alkaa usein aikajanan hahmottelusta sekä yksittäisestä ideasta, joka vähitellen saa ympärilleen materiaalia. Tätä prosessia Mäenpää kutsuu taustoittamiseksi ja maisemoinniksi. Tilauksen alkuasetelma kannusti säveltäjää huomioimaan tuubistin instrumentaalisen taitavuuden lisäksi muusikon henkilökohtaiset musiikilliset mieltymykset – viehtymyksen venäläisen romantiikan tummia ja synkkiä sävyjä kohtaan.

Syvät, mustanpuhuvat vivahteet kuuluvat teoksen monissa aiheissa, kuten melankolisissa ja lyyrisissä melodioissa sekä matalissa yhteissoinneissa. Raikkautta teokseen tuovat mm. pianon korkean rekisterin oktaavihelähdykset sekä teoksen aloitusaiheenakin toimiva pianon nouseva pentatoninen murtosointukuvio, joka osoittautuu teoksen kantavaksi motiiviksi. Nuoruuden kiihko ja intohimo välittyvät erityisesti ABA-muotoisen teoksen keskimmäisessä osa Moderato. Teoksen loppupuolella on kaksi tuubasooloa, joissa säveltäjä antaa solistille tempollisia vapauksia. Lopuksi tuuba ja piano palaavat yhdessä teoksen alun hitaaseen ilmaisuun Largo misterioso.

Mäenpää kuvaa teosta Bloom:

”Olen pyrkinyt puhaltamaan teokseen nuoruuden vimmaa, intoa ja pelottomuutta – ja mikäpä on puhaltaessa, kun solistin teknistä kapasiteettia kyllä riittää. Nuoruuden kukoistuksen lailla teos kurkottaa eteenpäin – ei haikaile taakseen.”

Perfektionistin toisilleen sopimattomat soittimet

Maurice Ravel (1875–1937): Viulusonaatti nro 2 (1927)

Katri Nikkanen, viulu, Tuomas Nikkanen, piano

I Allegro
II Blues
III Perpeetum mobile

”Olen säveltänyt vain yhden mestariteoksen. Se on Boléro. Valitettavasti siinä ei ole yhtään musiikkia.” Näin ankarasti totesi Maurice Ravel ystävälleen, Les Six -ryhmän jäsenelle Arthur Honeggerille yllättyneenä alun perin balettimusiikiksi Ida Rubinsteinille sävelletyn Boléron (1928) valtavasta menestyksestä. Ravel sävelsi tunnetuimman teoksensa melodian kiireessä Amerikan-matkansa aattona, orkestroi sen useaan otteeseen ja yhdisti palaset toisiinsa. Näin syntyi länsimaisen musiikinhistorian tunnetuin koko sävellyksen kestävä, vähitellen kasvava crescendo. Kun teoksen kantaesityksessä eräs kuulija kommentoi teosta roskaksi, Ravel lausui lakonisesti, että vanhalla rouvalla on sanomaa.

Maurice Ravel syntyi vuonna 1875 Lounais-Ranskassa ja kasvoi Pariisissa. Hän opiskeli Pariisin konservatoriossa vuosina 1889-95 ja pari vuotta myöhemmin täydensi sävellysopintojaan vielä Gabriel Faurén ja André Gédalgen johdolla. Sekä Ravelilla että Claude Debussyllä musiikin päämääränä oli omaäänisyys. Kun Debussyn motto oli ”yhä pitemmälle” (toujours plus loin), Ravel mielellään kertoi musiikillisista löydöistään, joita ”kukaan ei ollut tehnyt ennen” (personne n’avait fait ça). Debussyn kuoltua vuonna 1918 monet pitivät Ravelia Ranskan merkittävimpänä säveltäjänä.

Ravel oli perfektionisti, joka hioi teoksiaan loputtomasti. Tuotanto on kauttaaltaan viimeisteltyä. Ravel sanoi oppineensa runoilija Edgar Allan Poelta, että ”todellinen taide on täydellisessä balanssissa puhtaan älyn ja tunteen kanssa”. Sävellyksen tuli olla täydellisen hallittu kokonaisuus, jossa ei ollut tilaa rönsyille. Ravel oli myös eklektikko. Hän oli taitava luomaan mielikuvia eri musiikkityyleistä niitä kuitenkaan suoranaisesta lainaamatta. Hän sulautti musiikkiinsa aineksia mm. itämaisuudesta, espanjalaisuudesta, afroamerikkalaisesta musiikista sekä säveltäjän synnyinseudun baskilaisuudesta.

1920-luvulla Ravelin lempipaikkoja Pariisissa oli kuuluisa le Boef-sur-le-Toit, jonka asiakaskuntaan kuuluivat mm. Pablo Picasso, Sergei Djagilev, Maurice Chevalier, Igor Stravinski, Francis Poulenc, Erik Satie sekä Les Six -ryhmän jäsenet. Iltaisin pariisilaiset jazzmuusikot tulivat ”Boefiin” soittamaan myöhään yöhön. Ravel, joka oli kiinnostunut kaukaisten maiden eksotiikasta, ammensi klubilta vaikutteita mm. Viulusonaattinsa nro 2 toiseen osaan Blues, jonka hän sävelsi ennen vuoden 1928 menestyksekästä matkaansa bluesin syntysijoille Yhdysvaltoihin.

Vuonna 1920 Ravel väsyi Pariisin kaupunkielämään ja hankki maaseudulta Montfort-l’Amaurysta pienen talon, joka oli täynnä hänen keräilemiään mekaanisia leluja ja pikkuesineitä. Nukkekodiksikin kutsuttuun taloon kerääntyi sunnuntaisin joukko ystäviä, mm. säveltäjä Germaine Tailleferre, maalareita ja kuvanveistäjiä, sekä viulutaituri Hélène Jourdan-Morhange. Ravel säesti pianolla viulistiystäväänsä, jonka kanssa hän jakoi rakkauden afroamerikkalaiseen musiikkiin. Kenties siitä syntyi ajatus Viulusonaatin nro 2 sävellyksestä Jourdan-Morhangelle.

Viulusonaatin säveltäminen oli kuitenkin pitkä ja vaivalloinen prosessi. Näihin aikoihin keski- ikäinen säveltäjä kärsi huonovointisuudesta ja sävellysten sovitut valmistumisajankohdat pitkittyivät. Ravel aloitti sonaatin suunnittelun jo vuonna 1922, mutta 17-minuuttinen teos valmistui vasta viiden vuoden päästä v. 1927. Vuoden 1922 huhtikuussa, kun sävellystyön aloitus oli lykkääntynyt, Ravel kirjoitti Hélènelle ”Ethän tapa minua tästä syystä?” Lujittaakseen yhteistyötä hän sävelsi ystävälleen lyhyen Berceusen (sur le nom de Gabriel Fauré).

Seuraavina vuosina viulusonaatin säveltäminen eteni ja kantaesityksen piti olla tammikuussa 1924 Lontoossa. Teos ei kuitenkaan vieläkään valmistunut ja se korvattiin konsertissa toisella. Eniten esitystä viivästytti finaali, jonka Ravel oli jo saanut kerran valmiiksi, mutta siihen tyytymättömänä sävelsi tilalle uuden osan. Kolme vuotta myöhemmin, hyvässä luomisvaiheessa, Ravel viimeisteli sonaatin pian oopperansa L’Enfant et les sortilèes (Lumottu lapsi) ja laulusarjan Chansons madécasses (Madagaskarilaisia lauluja) valmistumisen jälkeen. Kuitenkin vuosia sonaattia odottanut viulisti oli jäänyt eläkkeelle nivelrikon vuoksi ja teoksen kantaesitti toukokuussa 1927 säveltäjä George Enescu yhdessä Ravelin kanssa.

Ravel oli loistava orkestroimaan ja hän sovitti orkesterille useiden säveltäjien pianokappaleita, joista Modest Musorgskin Näyttelykuvia on yksi esitetyimpiä. Viulusonaatissa nro 2 Ravelia kiehtoi soitinten toisilleen vieraat ominaisuudet. Viulu ja piano sopivat hänen mielestään huonosti yhteen, ne eivät pelkästään vaipuneet eroavaisuuksiinsa vaan jopa korostivat toistensa yhteensopimattomuutta huomattavalla tavalla. Ravelin viulusonaatissa soittimet ovat tasavertaisia mutta erillisiä ja reagoivat toisiinsa säilyttäen kuitenkin erilliset identiteettinsä.

Viulusonaatin nro 2 ensimmäiselle osalle Allegretto on ominaista monet vivahteikkaat teemat, jotka soljuvat heleistä tunnelmista aina nakuttaviin aiheisiin vaihtelevin pianosäestyksin. Piano vuorottelee saumattomasti viulun kanssa enimmäkseen kepeällä ja ohuella, jopa yksiäänisellä tekstuurilla ylärekisterissä. Välillä piano-osuudessa välkähtävät Ravelille tunnusomaiset kirpeät harmoniat, joiden säveltäjä Erik Satie sanoi kirskuvan kuin satakieli, jolla on hammassärkyä.

Hélène Jourdan-Morhange koki, että ensimmäisen osan alun melodia sopisi paremmin oboelle tai klarinetille. Hän perusteli mielikuvaansa tietyllä viileydellä tai välinpitämättömyydellä, jota melodia hänen mukaansa tarvitsi. Jourdan-Morhange kommentoi myös viulumelodian keskeyttävää pianon nakuttavaa aihetta: ”Sinun tulisi kuulla Ravelia, hänen hermostuneet, lähes neliskanttiset sormenpäänsä iskemässä tähän sävelkulkuun”.

Keskimmäinen osa Blues alkaa viulun kolmiäänisellä, myöhemmin neliääniseksi muuntuvalla näppäilyllä, joka pianon kohdatessaan tuo teokseen kiinnostavaa harmonista ambivalenssia. Piano tarttuu viulun alun näppäilyääniin, joiden Ravel halusi kuulostavan kuin metallikielten näppäilyltä. Nostalginen viulu heittäytyy melankolisiin valituksiinsa pianon sitkeästi pitämää pulssia vasten. Pian piano aloittaa synkopoivan ragtimen ja metrisesti heittelehtivät kuviot. Melodioissa käytetään bluesmaisia taivutuksia.

Vähitellen käyntiin lähtevässä, vauhdikkaassa kolmannessa osassa Perpetuum mobile viulu soi ilman taukoja lähes 200 tahtia. Tässä intensiivisessä ikiliikkujassa soittimien laajaa äänialaa ja eri soittotapoja hyödynnetään taidokkaasti. Viulun sitkeästi sahaavissa edestakaisissa kuvioissa palataan toistuvasti viulun alimmille kielille ja näppärä piano-osuus terävöittää mekaanista liikettä lukuisin epäsäännöllisin aksentein ja synkoopein. Monet Perpetuum mobilen teemoista ovat tuttuja teoksen kahdesta ensimmäisestä osasta.

Vääjäämätön kohtalon tuntu

George Crumb (s. 1929): Vox Balanae (1971)

Malla Vivolin, huilu, Sirja Nironen, sello, Viktor Pellia, piano

Vocalise (..for the beginning of time) Wildly fantastic; grotesque
Variations on Sea-Time (Sea Theme) Adagio; solemn with calm majesty
Archeozoic Variation I Timeless, inchoate
Proterozoic Variation II Darkly mysterious
Paleozoic Variation III, Flowing
Mesozoic Variation IV Exultantly!
Cenozoic Dramatic; with a sense of imminent destiny
Sea-Nocturne (…for the end of time) Adagio; serene, pure, transfigured

Vuonna 1969 tutkijat pääsivät ensimmäistä kertaa äänittämään valaan laulua. Kuullessaan äänityksiä säveltäjä George Crumb sanoi: ”Kuullessamme valaan laulua, on vaikea uskoa, että yksittäinen eliö tuottaa nämä äänet.” Valtamerien syvyyksissä kulkeva ääni kuulostaakin kuin se olisi lähtöisin toisesta maailmasta tai ajasta. Aikoinaan merenkävijät luulivat valaan laulua merenneidon tai aaveen lauluksi. Ryhävalaiden monimutkaiset äänet koostuvat sävelkorkeudeltaan vaihtelevista ulinoista, viserryksistä, murahduksista ja voihkaisuista. Ryhävalaiden laulut eri merissä muistuttavat toisiaan, eroavaisuuksia voi verrata kielen murre-eroihin. Niiden arvellaan sisältävän muutakin informaatiota kuin vain lisääntymiseen liittyviä viestejä. On jopa esitetty, että laulut sisältäisivät aikaisempien sukupolvien historiaa, jota siirretään nuorille valaille. Vastikään julkaistun tutkimuksen mukaan laulut voivat levitä jopa tuhansia kilometrejä kokonaan toiseen valtamereen eräänlaisena kulttuurivaihtona.

Vuonna 1929 syntynyt George Crumb kuuluu arvostetuimpiin aikamme musiikin säveltäjiin. Crumbin omintakeinen tyyli hakee vertaistaan. Luonnon mikro- ja makrotasojen rytmit, tuulen ja veden, lintujen ja hyönteisten äänet löytävät analogiansa Crumbin teoksissa. Crumb sävelsi nykymusiikin klassikoksi muodostuneen teoksen Vox Balanae (valaan ääni) auditiivisen kokemuksensa pohjalta vuonna 1971. Runsaasti symboliikkaa sisältävästä teoksesta voi löytää joka kuuntelukerralla uutta, uniikeista soinneista ja niiden käsittelystä piirtyy kuva meren ajattomuudesta ja suuruudesta. Osa teoksen viehätyksestä on sen osittain spontaanilta ja improvisatoriselta vaikuttavassa kuulokuvassa, vaikka todellisuudessa teoksen partituuri, Crumbin muiden teosten tapaan, on poikkeuksellisella huolellisuudella nuotinnettu. Vox Balanaen esitysohjeissa muusikoiden toivotaan pukeutuvan puolimaskiin, mikä säveltäjän mukaan häivyttää ihmisyyttä, luo ajattomuutta ja symboloi luonnon voimakkuutta. Lava tulisi valaista syvänsiniseksi.

Vox Balanae rakentuu teemasta, viidestä variaatiosta ja viimeisestä osasta Merinocturno aikojen lopulle. Osat soitetaan yhteen. Osien nimet viittaavat geologisiin aikakausiin. Teoksen ensimmäisessä osassa Vocalise (…for the beginning of time) huilisti laulaa ja soittaa yhtä aikaa luoden valaan laulua muistuttavan soinnin. Pianon pedaali tuo vokaliisiin vedenalaista soinnin kumeutta ja syvyyttä. Ensiosan lopussa huilisti laulaa huiluun Richard Straussin tunnetun Also sprach Zarathustran maailmanluomisaiheen alkua, ja teema jatkuu pianon dramaattisilla soinnuilla ja matalilla tukituilla äänillä.

Toisessa osassa, Variations on Sea-Time sello soittaa tyynen, korkean ja läpikuultavan meriteeman, jota piano värittää hiljaisilla, kuin tuuliharpun soittamilla huokoisilla sävelkimpuilla. Veden ja tuulen sointimaailman jälkeen avautuu Variaatio 1, joka kuvaa Arkeeinen aioni -aikaa, jossa elämä oli orastamassa ja aurinko oli nykyistä himmeämpi. Osa pohjautuu sellon alaspäisille liikkeille, joissa sarja korkeita liukuvia säveliä muistuttaa lokin huutoja. Piano vastaa sellolle liu ́uttamalla pientä talttaa kielten päällä luoden sellon kanssa poikkeuksellisen kokonaissoinnin.

Variaatiossa 2 tunnelma on tumma ja mystinen, mikä saavutetaan pianon sisällä olevan paperiklemmarin tuottamien toistuvien äänten, huilun kuiskausten ja sellon näppäilyäänten avulla. Proterotsooisen aionin geologisella ajanjaksolla mantereista tuli vakaita, happi lisääntyi ilmakehässä ja syntyi supermantereita monien mantereiden törmätessä toisiinsa. Variaatio 3 viittaa paleotsooiseen maailmankauteen eli elämän vanhaan aikaan 42-250 miljoonaa vuotta sitten, jolloin elämä kehittyi voimakkaasti merissä ja nousi maalle. Musiikki on virtaavaa ja pianon kirkkaat kuviot vuorottelevat sellon ja huilun luonnonsävelten kanssa.

Variaation 4 mesotsooinen maailmankausi eli elämän keskiaika oli dinosaurusten ja muiden matelijoiden valtakautta. Pitkälinjainen sellon ja huilun duo soi voitonriemuisessa oktaaviunisonossa taustallaan pianon ”hieman mekaaniset” kuviot. Cembalomaisen räpisevän äänen pianossa tuottaa lasinen putki pianon kielten päällä. Variaatio 5 on lisänimeltään kenotsooinen maailmankausi eli elämän uusi aika, joka alkoi 65 miljoonaa vuotta sitten ja jatkuu edelleen. Nisäkkäät kehittyivät ja mantereet siirtyivät nykyisille paikoilleen. Tremoloista ja aksenteista, trilleistä, glissandoista ja nopeista toisteisista kuvioista koostuva osa soitetaan dramaattisesti. Musiikkia leimaa vääjäämättömän kohtalon tuntu.

Sea-Nocturne (…for the end of time) palaa Also spracht Zarathustra -teemaan, tällä kertaa ilman sen fanfaarimaista luontoaihetta. Vedenalainen tunnelma on seesteinen ja viaton, musiikki selkeytyy ja kirkastuu. Luonnonsävelinen melodia soi lempeästi ikiaikaista luontoa kuvaavan urkupisteen päällä ja jatkaa liikettään vielä kun ääni on sammunut.

Ulkoavaruuden koneesta Jimi Hendrixiin

Morris Kliphuis (s. 1986): Space Opera (2012)

Little Grand Trio: Lotta Laaksonen, viulu, Anne Korhonen, alttoviulu, Maija Juuti, sello

Morris Kliphuis (s. 1986) on alankomaalainen käyrätorvisti, säveltäjä ja sovittaja. Käyrätorvistina ja säveltäjänä musiikin genreaitoja ylittävä Kliphuis aloitti klassisen musiikin opinnot 8-vuotiaana, päätyi Haageen opiskelemaan klassista sävellystä ja Amsterdamiin opiskelemaan niinkin harvinaista alaa kuin jazzkäyrätorven soittoa.

Kliphuis esiintyy aktiivisesti palkitun Kapok-trionsa kanssa, joka yhdistelee elementtejä mm. punkista, klassisesta musiikista, rokista ja vapaasta improvisoinnista. Ansioituneena käyrätorvistina hän tekee uraauurtavaa työtä etsiessään soittimelleen uusia ilmaisutapoja improvisaation, elektroniikan ja laajennettujen soittotekniikoiden avulla.

Space opera on science fictionin alalaji, joka sisältää aineksia mm. seikkailusta, planeettojen välisistä taisteluista, avaruussodasta ja romantiikasta, ja on usein sävyltään liioitteleva tai viihteellinen. Termi ei viittaa klassiseen oopperaan tai musiikkiin ylipäätään, vaan on pikemminkin sukua saippuaoopperalle. Space operoita esiintyy kirjallisuudessa, elokuvissa, sarjakuvissa, televisiosarjoissa ja videopeleissä.

Kliphuisin tyyliä on mahdotonta ja tarpeetonta lokeroida, sen pluralistinen aines kimpoilee lukuisiin suuntiin. Gaudeamus Music Week -festivaalin vuonna 2012 tilaaman, Prisma String Trion kantaesittämän Space Operan monista eri vaikutteista ammentavat aiheet keskustelevat kiinnostavasti keskenään. Musiikki etenee runsain samansuuntaisin liikkein ja lukuisin oktaavituplauksin, jotka luovat teokseen dynaamista energiaa. Esitysohjeina on mm. ”ajattele ulkoavaruuden konetta”, ”pidä groove käynnissä”, ”improvisoi pehmeitä ääniä” ja ”totaalinen autius, hopeisia ääniä”.

Rondomuotoinen Space opera alkaa aggressiivisella teemalla, joka vuorottelee teoksessa hauraan, koraalimaisen materiaalin kanssa. Kontrastinen dialogi katkeaa ohjattua improvisaatiota sisältävään pizzicatokatkelmaan, joka riehakoituu vähitellen. Materiaali kehittyy edelleen ja johtaa rempseään kansanmusiikkimaiseen melodiaan, joka koukkaa Jimi Hendrixin foxeyladymaisen välikkeen kautta takaisin teoksen aloittavaan rajuun teemaan. Teema laajenee liittämällä yhteen sen aiempia muunnoksia ja huipentuu äärimmilleen, mutta matka päättyy äkisti. Lopun koraaliaines rakoilee ja tauoista tulee kiinteä osa vähitellen hiipuvaa kaarrosta ja tapahtumarikkaan seikkailun lopullista päätöstä.

Hiljaisuuteen hiipuva konsertti voisi päättyä Eeva-Liisa Mannerin runon loppusanoihin: ”Maa oli autio, puut paljaat, vesi tyyni, ei tarvinnut pyrkiä enää alemmaksi kaukaisissa, syvissä, hiljaisissa maailmoissa.”

Takaisin konsertteihin