Johann Nepomuk Hummel: Trio huilulle, sellolle ja pianolle A-duuri op. 78
John Adams: John’s Book of Alleged Dances
Philipp Friedrich Böddecker: Sonata Sopra “La Monica”
Eugene Bozza: Trois pieces pour une musique de nuit
Astor Piazzolla: Tango Ballet ja Four for Tango
Konsertti on siirretty keväältä 2021, alkuperäinen konserttipäivä oli 14.3.2021. Aiemmin hankitut konserttiliput käyvät sellaisinaan uuteen konserttipäivään.
Tampere Filharmonian Faunien iltapäivä -kamarimusiikkisarja on tarjonnut kuulijoillemme intiimejä konserttielämyksiä jo vuodesta 1996. Sunnuntaisin järjestettävissä Faunien iltapäivä -konserteissa nautitaan orkesterin muusikoiden kamarimusiikkiyhtyeiden soitosta.
Suuren sinfoniaorkesterin konsertteihin verrattuna tunnelma on intiimimpi: Pienessä salissa muusikoita tulee seurattua lähempää.
Faunien iltapäivä -konsertit juontaa tamperelaissäveltäjä Minna Leinonen. Konsertissa on väliaika.
| Hintaryhmä |
Hinta |
| Peruslippu | 15 € |
| Eläkeläinen | 8 € |
| Opiskelija, työtön tai varusmies | 5 € |
| 5–16-vuotiaat | 5 € |
Kautta aikojen säveltäjät ovat saaneet musiikkiinsa vaikutteita ympäröivästä yhteiskunnasta: luonnosta, muista kulttuureista, muista taiteista ja genreistä, historiasta, ajankohtaisista ilmiöistä, ihmisen psyykestä sekä muiden säveltäjien musiikista. Ajan hengen ja säveltäjän henkilökohtaisten mieltymysten synteesistä syntyy säveltäjälle tunnusomainen ääni.
Faunien iltapäivän syksyn toisen konsertin teokset ovat ammentaneet mm. kansanlauluista, jazzista, argentiinalaisesta tangosta, vanhoista tansseista ja pop-luupeista. Klassismia edustava Johann Hummel ja barokin Philipp Böddecker varioivat teoksissaan vanhoja surumielisiä kansanlauluja. Nykymusiikin säveltäjää John Adamsia eivät genreaidat pitele ja hänen musiikkinsa onkin huumaava vaikutteiden hybridi. Eugene Bozza innoittui vaiherikkaasta yöstä uusklassismin ja impressionismin hengessä. Konsertin viimeisenä kuultava säveltäjä Astor Piazzolla etsi pitkään musiikillista kieltään ja lopulta menetti sydämensä tangolle.
Johann Nepomuk Hummel (1778–1837): Trio huilulle, sellolle ja pianolle A-duuri op. 78 (1819)
Annaleena Jämsä, huilu, Sirja Nironen, sello, Tuomas Turriago, piano
Itävaltalainen Johann Hummel toimi säveltäjänä ja pianovirtuoosina keskellä elävintä myöhäisklassismia. Hänen ystäväpiirinsä oli vaikuttava. Mozartilta piano-oppia saanut ihmelapsi ensiesiintyi 9-vuotiaana Mozartin järjestämässä konsertissa. Opettajansa kannustamana 13-vuotias Hummel lähti menestyksekkäälle Euroopan kiertueelle, jossa hän tapasi Haydnin, joka oli niin vaikuttunut nuoresta pianistista, että sävelsi tälle sonaatin. Hummel sai Haydnilta kiitokseksi esityksestään yhden guinean (tuohon aikaan guinea yhdistettiin herrasmiespiireihin ja oli hienostuneempaa maksaa yksi guinea kuin yksi punta).
Haydnin suosituksesta Hummel valittiin kapellimestariksi Unkarin kuuluisaan Esterhazyn hoviin. Hän palasi kapellimestarina, opettajana ja säveltäjänä Wieniin, jossa hän sai sekä kilpakumppanin että ystävän Beethovenista. Myöhemmin Beethovenin kuollessa Hummel improvisoi tämän muistokonsertissa. Seremoniassa hän ystävystyi Schubertin kanssa, joka niin ikään innostui Hummelin taituruudesta, että omisti hänelle viimeiset kolme pianosonaattiaan.
Aktiivisesta sosiaalisesta elämästä huolimatta Hummel ehti myös säveltää. Hänen tuotantonsa sisältää 220 teosta: mm. 8 pianokonserttoa, 10 pianosonaattia, puhallinokteton, mandoliinikonserton, trumpettikonserton, 22 oopperaa ja operettia, mutta jostain syystä ei yhtäkään sinfoniaa. Elinaikanaan Hummelin musiikki oli poikkeuksellisen suosittua, mutta hänen musiikkiaan alettiin pitää vanhanaikaisena romantiikan vähitellen sivuuttaessa klassismin ihanteita. Nykyään Hummelin musiikki on vakiinnuttanut asemansa klassisessa repertoaarissa.
Trio huilulle, sellolle ja pianolle A-duuri op. 78 oli alun perin nimeltään Adagio, Variaatiot ja Rondo. Koska Hummelilla oli toinen samanniminen teos, hänen kuolemansa jälkeen teos julkaistiin uudella nimellä. Kuvaavampi nimi kuitenkin olisi Variaatioita kansanlaulusta Minka, joka on ukrainalainen (joissakin lähteissä venäläinen) melodia. Laulun alkuperäinen tarina kertoo Tonavan yli ratsastavasta kasakasta, joka jättää hyvästit kauniille Minkalle, joka jää häntä ikävöimään. Jos mies ei kuole sodassa, hän lupaa palata rakkaansa luo kolmen vuoden aikana.
Viehkeän johdannon jälkeen piano esittelee kansanlaulumelodian, jota seuraa 7 variaatiota eli muunnelmaa. Kaikille osille on ominaista laulava kvaliteetti ja pianistinen loistokkuus. Ensimmäinen variaatio sisältää teeman hienostunutta kontrapunktista käsittelyä pianolla, muut soittimet liittyvät mukaan vasta osan lopun temperamenttiseen kadenssiin. Toisessa muunnelmassa huilu ja sello huokailevat Minkan kaihoisaa teemaa. Dynaamisessa kolmannessa variaatiossa voimakkaat eleet kontrastoivat hiljaisten nousevien aiheiden kanssa ja tunnelma on dramaattinen. Neljännessä variaatiossa sello ja huilu jäljittelevät toisiaan lempeästi pianon kuitenkin varjostaessa soittimia pahaenteisesti.
Taitavasti kirjoitetussa, virtuoosisessa viidennessä variaatiossa pianisti iloittelee aaltoilevin kuvioin eri rekistereissä, huilu soittaa kohtalokkaan Minkan melodiaa ja murtosointuinen sello luo ympärilleen kiireen tuntua. Tyyntyvä kuudes variaatio soi huilun ja sellon pitkälinjaisin kaarroksin, joita pianon säestää värisevin sävelin. Finaali kokoaa taitavasti aiemmat tunnelmat yhteen: Sello ja huilu soittavat yhdessä kansanlaulua, kun piano vipeltää koskettimistolla vikkelän vaivattomasti. Mollivoittoinen teos päättyy riemuisasti ja Minkan tarina saa onnellisen lopun.
John Adams (1947): John’s Book of Alleged Dances (1994)
Adriana Iacovache-Pana, viulu, Hanna Parviainen, viulu, Anni Tiainen-Hammo, alttoviulu, Sirja Nironen, sello
”Tiedäthän, miltä tuntuu, kun joku pyytää sinua ajamaan upeaa urheiluautoa ja sitten sinä toivot, ettet olisi ajanut sitä?” Näin kalifornialainen säveltäjä ja kapellimestari John Adams kuvaa yhtä nykymusiikkihitiksi kanonisoitua alle viisiminuuttista orkesterirallia Short Ride in a Fast Machine (1986).
Erilaiset ulkomusiikilliset lähtökohdat tarjoavat kuulijoille tarttumapintaa ja Adamsin musiikista on sanottu, että se on saanut aikamme taidemusiikin jälleen kommunikoimaan yleisön kanssa. Adams pitää yhteiskunnallisiin aiheisiin tarttumista taiteilijan velvollisuutena. Adamsin merkittävimpiä teoksia ovat hänen oopperansa, jotka käsittelevät mm. atomipommin kehittelijän J. Robert Oppenheimerin kohtaamia moraalisia kysymyksiä (ooppera Doctor Atomic), Palestiinan vapautusrintaman tekemää matkustajalaivan kaappausta ja väkivaltaista murhaa (Klinghofferin kuolema) ja Yhdysvaltojen presidentti Nixonin vierailua Kiinassa (Nixon in China). Adams on myös säveltänyt koskettavan teoksen 11.9. terrori-iskusta On the Transmigration of Souls, joka sai musiikin Pulitzer-palkinnon ja jonka äänite voitti kolme Grammy-palkintoa.
Vuonna 1947 syntynyt Adams on luonut musiikkiinsa uniikin klassisen kielen, joka tyylit kurottavat lukuisiin suuntiin: jazz- ja popmusiikkiin, elektroniseen musiikkiin, minimalismiiin ja myöhäisromantiikkaan. Adams, joka alun perin tuli tunnetuksi minimalistina, myöhemmässä tuotannossaan täydensi minimalismin toisteista energiaa rikkailla harmonioilla ja kekseliäällä orkestroinnilla.
John’s Book of Alleged Dances on 10 eri tanssin kokoelma jousikvartetille. Kuutta osaa säestää ääniraita, joka sisältää luupattuja preparoidulla pianolla tehtyjä perkussiivisia ääniä. Tanssit voi soittaa missä tahansa järjestyksessä, ja teoksesta voi esittää osia erikseen. 35-minuuttisesta kokoelmasta kuullaan tässä konsertissa neljä osaa, joissa ääninauha ei ole mukana.
Adams sävelsi John´s Book of Alleged Dances pian Viulukonserttonsa jälkeen, jota hän sävelsi kokonaisen vuoden. Adamsin mukaan Viulukonsertto rohkaisi häntä edelleen perehtymään jousisoittimiin ja teoksesta onkin löydettävissä monia Viulukonsertossa käytettyjä tekniikkoja ja eleitä. Teoksen referenssinä lienee The Dancing Master vuodelta 1651, johon John Playford kokosi tunnettuja melodioita muusikoiden soitettavaksi. Kirja ei ole edelleenkään menettänyt tenhoaan ja vanhan musiikin yhtyeet ovat viime aikoina tehneet Playfordin kokoelmasta uusia, raikkaita sovituksia. John Adamsin kuvitteelliset tanssit voi myös nähdä tämän 370 vuotta vanhan kokoelman modernisoituna versiona.
Ensin kuultavassa osassa Alligator Escalator Adams on kertonut kuvitelleensa matelijan vaappuvan rullaportaissa ylös alas Macy´s-tavaratalon kerrosten välillä. Alligaattorin veikeä ja jännittävä matka kulkee tasaisessa sykkeessä, nytkähdellen, välillä nopeasti suuntaa vaihtaen. Toot Nipple on nimetty yhdysvaltalaisen kirjailijan Annie Proulxin palkitun Postcard-novellin hahmon mukaan. Hurjistuneen sellon intensiivinen moottorisahamainen soittotapa edellyttää kaikilta esittäjiltä herkeämätöntä keskittyneisyyttä.
Kolmantena kuultavassa osassa Pavane ”She´s So Fine” sello soittaa suloisen, korkean melodian. Adams kertoo tässä osassa kuvitelleensa teini-ikäisen kuuntelemassa huoneessaan lempikappalettaan kaiuttimista, kelaamassa edestakaisin tiettyjä lempipaikkoja samalla laulaen mukana kaikki laulun sanat.
Stubble Crotchet on kitkaisesti svengaava, onnahteleva ja nimensä mukaisesti yleissoinniltaan rouhea osa.
Tanssit ovat ”väitettyjä” (alleged) koska askeleita niihin ei ole vielä keksitty. Onkin kutkuttavaa kuvitella, millaisia tanssiliikkeitä vaikkapa ensimmäinen Alligaattori-osa sisältäisi! Kuvitteellisille tansseille on ominaista rytminen terävyys ja iskevyys. Ilme on soinneiltaan kuiva, viihdyttävä ja hyväntahtoisen ivallinen.
Philipp Friedrich Böddecker (1608–1683): Sonata Sopra ”La Monica” fagotille ja continuolle (1651)
Aleksandr Veryukhanov, fagotti, Reinis Birznieks, sello, Tuomas Turriago, cembalo
Barokin aikakaudella soitinmusiikki alkoi itsenäistyä tasavertaiseksi musiikin lajiksi laulumusiikin rinnalle ja soittimet kehittyivät. Myös fagotti oli jo saanut perusmuotonsa. Varhainen soitin rakennettiin sormirei`illä soitettavaksi nokkahuilujen tapaan. Niillä opittiin vähitellen kuitenkin soittamaan taiturimaisesti, esimerkiksi vielä Mozartin aikalaismuusikot selviytyivät vaativista tehtävistään näillä soittimilla. Soitinten huono puoli oli kuitenkin se, että ne soivat hyvin vain joissakin sävellajeissa. Nykyinen fagotti monimutkaisella läppäkoneistolla kehitettiin vasta 1800-luvulla isojen orkestereiden tarpeisiin.
Barokkimusiikissa keskiössä oli yleensä säveltäjän sijasta esittäjä ja esitys johtuen mm. sävellysten improvisatorisesta luonteesta. Säveltäjän kirjoittama musiikki oli ikään kuin luonnos, jota voitiin muunnella muusikoiden ja esitystilanteiden mukaan. Continuolle (barokin aikakaudelle ominainen säestys) kirjoittaessaan säveltäjä kirjoitti vain melodia- ja bassoäänet, ja puuttuvat väliäänet jäivät muusikoiden täydennettäviksi. Tyypillisesti basso continuo soitettiin cembalolla, uruilla, luutuilla tai teorbilla ja 1600-luvun jälkipuolella bassoääntä alettiin vahvistaa sellolla tai viola da gamballa.
Barokille on ominaista myös runsas ornamentointi eli koristeellisuus, joka edellytti esittäjältä ajanmukaisten konventioiden hyvää tuntemusta ja kekseliäisyyttä. Koristeiden käyttö teki jokaisesta esityksestä ainutlaatuisen. Sen perimmäinen tarkoitus ei kuitenkaan ollut esittäjän taiturillisuuden esittely vaan barokin affektien eli tunteiden ilmaiseminen. Barokkimusiikin herättämillä tunteilla uskottiin olevan psyykkisiä ja fyysisiä vaikutuksia kuulijaan. Affekteja luotiin musiikillisilla eleillä, kuten melodisilla liikkeillä ja bassokuvioilla. Affekteja oli alun perin vain kuusi: rakkaus, viha, ilo, suru, halu ja ihmettely.
Saksalaisen säveltäjä-urkurin Philipp Friedrich Böddeckerin vuonna 1651 säveltämä Sonata Sopra ”La Monica” (nunna) oli ensimmäinen Italian ulkopuolella julkaistu teos soolofagotille. Teoksen teema pohjautuu La Monica -nimiseen kansanlauluun, joka oli hyvin suosittu 1500–1700-luvun Italiassa, Ranskassa, Saksassa, Alankomaissa ja Englannissa. Tarinassa tyttö anoo sydäntä riipaisevasti, ettei äiti lähettäisi häntä luostariin.
Böddeckerin Sonata Sopra ”La Monica” koostuu teemasta ja variaatioista. Fagotin historiallisesta kehityksestä johtuen teos pitäytyy melko kiinteästi yhdessä sävellajissa, jossa se soi tytön murhetta alakuloisesti ja vähitellen koristeellisen säihkyvästi. Fagotti alkaa kuvioida materiaalia runsain virtuoosisin juoksutuksin, kun continuona toimivat sello ja cembalo jatkavat sitkeästi La Monican teemaa g-mollissa.
Eugène Bozza: Trois pieces pour une musique de nuit
Annaleena Jämsä, huilu, Ukko Pietilä, oboe, Jarmo Hyväkkö, klarinetti, Alexei Dmitriev, fagotti
Eugène Bozza (1905–1991) oli ranskalainen säveltäjä, kapellimestari ja viulisti. Hän syntyi Nizzassa italialaiselle isälle ja ranskalaiselle äidille. Viisivuotiaana Eugène aloitti viuluopinnot muusikkoisänsä johdolla ja esiintyi jo varhain yhdessä isänsä orkesterin kanssa. 10-vuotiaana hän muutti ensimmäisen maailmansodan sekasorron alta isänsä kanssa Italiaan.
Valmistuttuaan viulistiksi Rooman Santa Cecilian musiikkiakatemiasta Bozza lähti Pariisin konservatorioon opiskelemaan sävellystä, orkesterinjohtoa ja viulunsoittoa ja kahmi palkintoja joka lajissa. Hän kiersi ensin Eurooppaa viulusolistina orkesterin kanssa, mutta palasi konservatorioon kapellimestariopintoihin, koska vaimonsa mukaan Bozza kärsi esiintymisjännityksestä. Vuosina 1938–1948 Bozza hakeutui johtajaksi Pariisin Opéra-Comique-oopperataloon. Vuonna 1950 hän muutti Pohjois-Ranskan Valenciennesiin, jossa hän toimi konservatorion johtaja aina eläköitymiseensä saakka. Tämä aika oli Bozzalle säveltäjänä hyvin tuotteliasta. Hän sävelsi konservatorion opiskelijoille ja opettajille mm. suositut etydikokoelmansa, jotka tänäkin päivänä kuuluvat muusikoiden perusohjelmistoon. Kuitenkin Bozzan suurimpia teoksia, sinfonioita, konserttoja, baletteja ja oopperoita, esitetään Keski-Euroopan ulkopuolella harvoin.
Bozzan tyyli on lähestyttävää ja soittimille hyvin kirjoitettua. 1930-luvun alusta lähtien Bozza julkaisi vähintään yhden uuden teoksen joka vuosi aina kuolemaansa vuoteen 1991 saakka. Vaikka hän oli ammatiltaan viulisti, Bozza profiloituu ennen kaikkea puupuhallinsäveltäjänä. Häneltä on julkaistu yli 250 teosta.
Trois pieces pour une musique de nuit sisältää kolme lyhyttä, melodista ja yksitunnelmaista osaa. Ensimmäinen osa Andantino keinuu öisissä tunnelmissa huilun ja oboen kannatellen herkkää melodiaa.
Toinen osa Allegro Vivo on vikkelätempoinen ja leikkisä osa, jossa irrottelevien asteikkojuoksutusten vireystila ilmentää pikemminkin yökukkujia kuin -nukkujia. Vakavahenkisempi kolmas osa Moderato pohjautuu uneliaille soitinten toisilleen esittämille kysymyksille ja vastauksille. Raukeat fraasit tuudittanevat sitkeimmänkin iltavirkun ajatukset höyhensaarille.
Kolmen kappaleen kokonaisuus on tasapainoinen ja miellyttävä. Vastuu teeman kuljetuksista jakaantuu eri soittimille tasapuolisesti, ja roolit liikkuvat instrumentilta toiselle varsin vaivattomasti ja luontevasti.
Astor Piazzolla: Tango Ballet
Astor Piazzolla: Four for Tango
Terapia Q -kvartetti: Lotta Laaksonen, viulu, Istvan Szalay, viulu, Anne Korhonen, alttoviulu, Maija Juuti, sello
Vuonna 2021 Astor Piazzollan (1921–1992) syntymästä on kulunut sata vuotta. Rohkea avantgardisti ei halunnut tehdä mitään ennakko-odotusten mukaisesti. Eri genreille altistumisen myötä löytyi oma tyyli, tango nuevo, joka on vertaansa vailla.
Argentiinalainen tango syntyi 1800-luvun lopulla Buenos Airesin baareissa ja kortteleissa, joista se nopeasti levisi maailmalle kabareisiin, tanssisaleihin, elokuviin ja konserttisaleihin. Tangomusiikin aiheena on lähes aina rakkaus tavalla tai toisella, ja tanssi ilmentää dramatiikkaa ja intohimoa. Sana ”tango” onkin latinaa ja vastaa suomeksi sanaa kosketan.
Argentiinassa syntynyt Astor Piazzolla muutti perheineen New Yorkiin paremman elämän toivossa Astorin ollessa 4-vuotias. Nuorimies keräsi taskurahaa sammuttamalla paikallisen synagogan eri tilaisuuksissa kynttilöitä. Säveltäjä kertoi myöhemmin, että hänen rytmiset Milonga-aksenttinsa (3+3+2) ovat peräisin häissä kuulemastaan juutalaisesta populaarimusiikista. New Yorkissa Piazzolla kuuli myös ensimmäistä kertaa argentiinalaista tangoa itsensä Carlos Gardelin esittämänä. Hän imi itseensä jazz-vaikutteita Harlemin intiimitunnelmaisilta klubeilta, joissa esiintyivät mm. Duke Ellington ja Benny Goodman.
Astorin ollessa 8-vuotias hänen isänsä antoi hänelle ensimmäisen bandoneonin (argentiinalaisessa tangossa käytetty harmonikan sukuinen soitin). Soitin oli valtava pettymys nuorelle Piazzollalle, joka ei ollut lainkaan kiintynyt tangomusiikkiin. Isäänsä miellyttääkseen hän kuitenkin opetteli instrumentin, oppi pitämään siitä ja 11-vuotiaana alkoi esiintyä bandoneonistina.
Vuonna 1933 Piazzolla alkoi opiskella klassista musiikkia ja pianonsoittoa. Hänen opettajansa unkarilainen Bela Wilda kannusti häntä soittamaan Bachia ja Mozartia bandoneonilla. Intohimo musiikkia kohtaan rohkaisi Piazzollaa muuttamaan 17-vuotiaana yksin Buenos Airesiin. Taitava bandoneonisti pääsi Anibal Troilon orkesteriin, joka oli yksi tuon ajan parhaista ja suurimmista yhtyeistä. Vuonna 1941 Piazzolla aloitti musiikki- ja sävellysopinnot Alberto Ginasteran johdolla. Opettaja piti hänen teoksiaan kuitenkin liian vaativina ja halusi muokata niitä helpommiksi kuulijoille.
Piazzolla tunsi ajautuneensa taiteelliseen umpikujaan kotimaassaan Argentiinassa. Hänen musiikkinsa oli aikaansa edellä, kun hän imi vaikutteita jazz-musiikista ja länsimaisesta taidemusiikista, erityisesti Bartókilta ja Stravinskylta. Troilon orkesterista lähdettyään 1940-luvun lopulla hän jätti bandoneonin ja tanguero-elämän taakseen.
Piazzolla palasi klassisen musiikin pariin ja voitti teoksellaan erään sävellyskilpailun palkintona opinnot Pariisissa arvostetun ranskalaisen säveltäjän Nadia Boulangerin johdolla. Piazzolla näytti Boulangerille klassisia teoksiaan: sinfonioita, pianokonserttoja ja kamarimusiikkia. Boulangerin mielestä Piazzollan teokset olivat hyvin kirjoitettuja, mutta niistä puuttui tunnetta. Tango oli Piazzollan itsensä mielestä tuohon aikaan halpaa ja kamalaa, ja bandoneon oli hänen mielestään ruma soitin. Lopulta Piazzolla kuitenkin soitti Boulangerille erään tangonsa, ja ennen kuin hän oli lopettanut soittamisen, Boulanger keskeytti hänet sanoen: ”Tämä on Piazzollaa! Älä koskaan jätä sitä taaksesi!” Boulangerin neuvosta Piazzolla tarttui uudelleen bandoneoniin ja ryhtyi kokeilemaan tangon rajoja.
Vuonna 1955 Piazzolla palasi Buenos Airesiin ja loi tango nuevon. Hän halusi tangon muuttuvan, jotta se jäisi henkiin. Kun uusi tango sitten syntyi 1950-luvun lopulla, tangoyleisö jakautui kahtia. Ymmärtäjät löytyivät enimmäkseen Euroopasta, Argentiinassa vastaanotto oli suuren yleisön puolelta vielä pitkään enimmäkseen jäätävää. Piazzolla laajensi perinteistä tangosekstettiä (2 bandoneonia, 2 viulua, basso ja piano) sellolla ja sähkökitaralla ja loi Oktetti Buenos Airesin.
Juuri tälle oktetille vuonna 1956 Piazzolla sävelsi ohjelmallisen Tango Balletin, joka on myöhemmin sovitettu orkesterille ja jousikvartetille. Teoksessa kuvataan tangon eetosta ja historiaa kuudessa kohtauksessa: johdanto, katu, kohtaaminen/unohtaminen, cabaret, yksinäisyys ja viimeisenä osana vielä katu.
Four for Tango on John Adamsin tanssikokoelman tapaan kirjoitettu kuuluisalle Kronos-kvartetille.
Yksiosainen teos sekoittaa kirpeitä sointivärejä ja perkussiivisia elementtejä tango nuevon aistilliseen ilmaisuun. Musiikki on yhtä aikaa vivahteikasta ja dramaattista, viihdyttävää ja kunnianhimoista. Tangon rytmiikkaa höystetään runsailla glissandoilla, vinkaisuilla, aina intohimoisesti ja päättäväisesti.
Esittelyt: Minna Leinonen
