Tampere Filharmonia
  • englanti
  • Suomi

pe 30.10.2020 klo 19:00

Faust & Trans, kausikorttilaisille

Tampere-talo, Iso sali

Yliopistonkatu 55, 33100
Tampere, Finland

Alberto Ginastera (1916–1983): Harppukonsertto op. 25
Robert Schumann (1810–1856): Sinfonia nro 2 C-duuri op. 61

Andre de Ridder, kapellimestari
Sivan Magen, harppu 

Schumann jatkoi toisella sinfoniallaan Beethovenin viitoittamalla tiellä kohti romantiikkaa. Säveltäjää piinanneiden terveysongelmien valossa teoksen kohottavuus ja kauneus näyttäytyvät sitäkin kirkkaampina. Argentiinalaisen Alberto Ginasteran harppukonsertolle tunnusomaisia ovat tanssilliset rytmit ja perkussiivisuus. Sen tulkitsee kansainvälistäkin mainetta niittänyt Radion Sinfoniaorkesterin harpisti Sivan Magen. Konsertin johtaa genrerajoja mutkattomasti ylittävä saksalaiskapellimestari André de Ridder.

Konsertissa ei ole väliaikaa, ja se päättyy noin klo 20.15.

Schumannin Faust-alkusoitto on poistunut ohjelmasta. Konsertin solisti ja harppukonsertto ovat vaihtuneet Suomen hallituksen asettamien maahantulorajoitusten vuoksi.Konsertin yhteyteen suunniteltu Teokset tutuiksi -tilaisuus on peruttu.

Video: Kapellimestari André de Ridder avaa illan teosten taustoja

 

Alberto Ginastera (1916–1983): Harppukonsertto op. 25

Argentiinalainen Alberto Ginastera (1916–1983) on brasilialaisen Heitor Villa-Lobosin ja meksikolaisen Carlos Chavezin rinnalla vakiinnuttanut asemansa yhtenä 1900-luvun latinalaisamerikkalaisen musiikin ”kolmesta suuresta”. Kahden muun tavoin hänetkin tunnistaa maanosansa säveltäjäksi, vaikka hänen ilmaisunsa kehittyikin varhaiskauden kansallisista sävyistä kohti universaalimpaa ihannetta.

Ginastera jakoi itse tuotantonsa kolmeen tyylivaiheeseen: ”objektiiviseen nationalismiin” (1934–47), jolloin hän hyödynsi suoraan argentiinalaisen kansanmusiikin materiaalia, ”subjektiiviseen nationalismiin” (1947–57), jolloin argentiinalaiset tyylipiirteet saivat osittain etäännytetyn mutta silti tunnistettavan asun sekä ”neo-ekspressionismiin” (vuodesta 1957 lähtien), jolloin hän ryhtyi soveltamaan 12-säveltekniikkaa ja muita uudempia ilmaisukeinoja. Ginastera kuitenkin teki tämän jaottelun 1960-luvulla, kesken uransa, ja myöhemmin tutkijat ovat vielä hahmotelleet vuodesta 1976 alkaneen neljännenkin tyylivaiheen, ”lopullisen synteesin” kauden.

Ginasteran tuotantoon kuuluu monia laajamuotoisia teoksia, baletteja, oopperoita, suuria orkesteriteoksia, konserttoja ja vokaaliteoksia. Solistikonserttoja Ginasteralta tunnetaan kuusi, joita tosin edelsi yksi teosluettelosta poistettu pianokonsertto. Samaan tapaan olivat teosluettelosta poistuneet hänen kaksi varhaista numeroitua sinfoniaansa.

Harppukonsertolla oli poikkeuksellisen pitkä syntyprosessi. Sen tilasi häneltä vuonna 1956 Philadelphian orkesterin entinen harpisti Edna Phillips, joka oli jo aiemmin tilannut konsertot mm. Ernst Krenekiltä ja Ernö Dohnanyiltä. Ginastera aloitti teoksen säveltämisen samana vuonna, mutta sai sen valmiiksi vasta 1965. Kantaesitystä ei soittanutkaan Phillips vaan espanjalainen harpun mestari Niicanor Zabafeta, jolta Ginastera oli saanut sävellystyön aikana apua soittimellisten ongelmien ratkaisemisessa.

Voi olla, että harppukonserton pitkään syntyprosessiin vaikutti sen sijoittuminen kahden tyylivaiheen murrokseen. Ginastera aloitti teoksen säveltämisen ”subjektiivisen nationalisminsa” kaudella, mutta saattoi sen päätökseen vasta uuden tyylinvaiheen vakiinnuttua.

Teos noudattaa Iajiperinteestä tuttua kolmiosaista kokonaismuotoa. Nopeassa avausosassa on sekä teräväpiirteisemmät että lyyrisemmät ulottuvuutensa; osa päättyy hiljaiseen, vangitsevaan loppujaksoon. Hidas keskiosa alkaa salaperäisesti hiljaisuuden rajoilta. Osan mietiskelyssä tuntuvat soivan öiset tunnelmat. Päätösosa alkaa harpun laajalla kadenssilla, josta puhkeavat esiin Ginasteralle tunnusomaiset motoriset, latinalaisamerikkalaisittain sävytetyt rytmit.

© Kimmo Korhonen

Robert Schumann (1810–1856): Sinfonia nro 2 C-duuri op. 61

Usein kuulee mainittavan, että Robert Schumannin (1810–1856) sävellystuotanto edustaa romanttista tyylisuuntaa puhtaimmillaan. Tämä on toki makuasia, mutta Schumannin luomiskauden ajoittuminen 1800-luvun puolenvälin tienoille, romantiikan musiikin ydinalueelle Saksaan, sekä säveltäjän läheiset kontaktit sellaisiin romantiikan ajan säveltäjäsuuruuksiin kuin Felix Mendelssohn, Franz Liszt ja Johannes Brahms, sijoittaa hänet kiistatta romantiikan ajan keskeisten säveltäjien jatkumoon.

Kirjailija-kirjankustantajaisän kulttuurimyönteisen perheen viiden pojan veljessarjan kuopukseksi syntynyt Schumann sai jo nuorena perehtyä laajasti niin musiikkiin, kirjallisuuteen kuin runouteenkin. Vanhempien veljesten seuratessa isänsä jälkiä kirjankustannusalalla alkoi Robert jo varhain suuntautua vahvasti musiikin pariin. Aluksi Schumann tosin opiskeli sukunsa toiveesta lakia, mutta kuultuaan 20-vuotiaana Paganinin esiintyvän hylkäsi lopulta lakiopinnot ja päätti antautua täysin musiikille. Alkuperäinen haave pianovirtuoosin urasta tosin katkesi verraten varhain Schumannin loukattua pahoin kätensä. Perinteisesti kerrotaan tämän johtuneen omatekoisesta käsienvenytyslaitteesta, jota Schumann olisi harjoittelussaan käyttänyt. Syyllinen saattoi myös olla säveltäjän jo nuorena saama, hitaasti edennyt syfilistartunta, joka aikanaan romahdutti Schumannin terveyden ja luomisvoiman.

Piano-opinnoista jäi kuitenkin ruumiinvamman ohella jotain pysyvääkin käteen: Schumann rakastui palavasti opettajansa Friedrich Wieckin tyttäreen Claraan. Parin rakkaus vain ei tahtonut tämän isälle millään sopia. Wieck kielsi ehdottomasti rakastuneen parin kaiken yhteydenpidon uhaten Schumannia ties millä seuraamuksilla, ellei tämä jätä hänen tytärtään rauhaan.

Eipä rakkaudesta riutuva muusikonalku kuitenkaan jättänyt. Saatuaan tyttären kättä koskeneeseen pyyntöön raivostuneelta isä-Wieckiltä täystyrmäyksen Schumann sai lopulta avioliitolleen luvan varsin poikkeuksellista kautta: oikeusteitse. Näin sai alkunsa eräs aikansa tunnetuimmista muusikkoavioliitoista säveltäjä Robert Schumannin ja merkittävää kansainvälistä pianistinuraa tehneen Clara Schumannin välillä.

Varsinkin uransa alkuaikoina Schumann oli tunnetumpi musiikkikirjoittajana ja kriitikkona kuin säveltäjänä. Hän julkaisi Neue Zeitschrift für Musik -lehteä, jossa pyrki värikkäällä kirjoitustyylillään niin nostamaan yleisön tietoisuuteen aikanaan hieman unohduksissa olleita vanhempia mestareita (kuten Mozart ja Beethoven) kuin puolustamaan myös lahjakkaan uuden säveltäjäsukupolven esiinmarssia. Samaan aikaan hän kuitenkin sävelsi ahkerasti. Aluksi päähuomion saivat pianoteokset, sittemmin mukaan astui vahvasti lied, ja lopulta myös kamari- ja orkesterimusiikki.

Schumannin orkesterisävellysten ydintä ovat neljä sinfoniaa, piano- ja sellokonsertot sekä Manfred-alkusoitto. Tänään kuultava toinen sinfonia on itse asiassa sävellysjärjestyksessä sinfonioista kolmas: vuonna 1841 sävelletyn 1. sinfonian jälkeen samana vuonna valmistunut sinfonia julkaistiin vasta vuonna 1853 järjestysnumerolla 4.

Schumannia on pidetty pienten muotojen mestarina. Hänen piano- ja liedtuotantonsa sekä useat kamarimusiikkiteokset noteerataan edelleen varsin korkealle. Sinfonikkona hän on saanut ristiriitaisempia arvioita: toisaalta hänen on katsottu yltävän parhaimmillaan hienoon melodiseen mielikuvitukseen ja sinfonisen kokonaismuodon hallintaan, toisaalta erityisesti hänen orkesterinkäyttöään on pidetty ajoittain tasapaksuna tai ”pianistisena”. Hänen sävellyksiään onkin aikojen saatossa uudelleenorkestroitu, mutta nykyään on yhä enemmän palattu säveltäjän alkuperäisiin partituureihin.

Toinen sinfonia on sävelletty vuosina 1845–46, ja se sai kantaesityksensä marraskuun viidentenä päivänä 1846 Leipzigin Gewandhausissa Felix Mendelssohnin johdolla.

© Janne Pesonen

Tulevia konsertteja