Tampere Filharmonia

to 11.03.2021 klo 19:00 · Yle Radio 1

Radiokonsertti: Sininen

Tampere-talo, Iso sali

Yliopistonkatu 55, 33100
Tampere, Finland

Pjotr Tšaikovski (1840–1893): Viulukonsertto D-duuri op. 35
Jean Sibelius (1865–1957): Sinfonia nro 6 d-molli op. 104
Jean Sibelius (1865–1957): Sinfonia nro 7 C-duuri op. 105

Ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali näyttää jälleen kyntensä Sibeliuksen sinfonioiden tulkitsijana. Kuudennessa sinfoniassa säveltäjä tarjoaa kuulijoille raikasta ja kuulasta lähdevettä, kun taas seitsemäs sinfonia syntyi pitkällisen ja vaikean luomistyön tuloksena. Tšaikovskin rakastettu viulukonsertto sai aikalaisarvostelussa tyrmäävän vastaanoton: “Viulua ei enää soiteta, sitä kiskotaan, se revitään kappaleiksi, se piestään mustaksi ja siniseksi…” Konserton solistina kuullaan Tampereelle paluun tekevää viulutaiteilija Nemanja Radulovicia. 

Konsertti lähetetään suorana Yle Radio 1:llä torstaina 11.3.2021 kello 19.02 alkaen.

Siirry Ylen konserttisivulle

Pjotr Tšaikovski: Viulukonsertto D-duuri

Tšaikovskin viulukonsertto D-duuri op. 35 on peräisin säveltäjän freelance-kaudelta. Hän jätti mesenaatti Nadežda von Meckin tuella ikävystyttävänä pitämänsä opetustyön Moskovan konservatoriossa ja matkusti laajalti Euroopassa. Konsertto on kirjoitettu innoituksen saattelemana Clarensissa maalis-huhtikuussa 1878. Säveltäminen oli Tšaikovskin mukaan Sveitsin vierailulla ”silkkaa riemua”.

Konserton syntyyn myötävaikutti säveltäjän yhteistyö viulisti Josif Kotekin kanssa. Tämä vieraili Tšaikovskin luona soittaen hänelle lukuisia viuluteoksia, mm. ranskalaisen Édouard Lalon Symphonie espagnolen, joka toimi yhtenä konserton innoittajista. Tšaikovskin kirjeenvaihdosta käy myös ilmi, että hän oli ilmeisen ihastunut Kotekiin. Yhteistyön ammattimainen sävy säilyi kuitenkin viulistin soittaessa konserton materiaalia Tšaikovskille, sitä mukaa kuin sitä valmistui.

Teos sai odottaa kantaesitystään muutaman vuoden. Unkarilaisvirtuoosi Leopold Auer kieltäytyi aluksi soittamasta konserttoa suurten teknisien vaatimusten vuoksi, joskin lämpeni myöhemmin teokselle. Adolf Brodsky otti haasteen vastaan teoksen saadessa kantaesityksensä Wienissä 1881. Konsertto jakoi kuulijansa kahteen leiriin. Myrskyisten aplodien rinnalla itävaltalaiskriitikko Eduard Hanslik roimi rustiikkista finaalia kovin sanoin:

”Kirjallisuustieteilijä ja esteetikko Friedrich Vischer väitti kerran viitaten hekumalliseen maalaustyyliin, että on olemassa kuvia, ’joiden voi nähdä löyhkäävän’. Tšaikovskin viulukonsertto saattaa meidät ensi kerran puistattaviin ajatuksiin, josko olemassa on myös musiikkikappaleita, joiden voi kuulla löyhkäävän.”

Avausosa rakentuu kahdelle teemalle, joita muunnellaan ja koristellaan viulu-bravuralla. Klassishenkisen pääteeman kehittely tapahtuu konserttoidiomin ehdoilla. Pian mukaan liittyy myös laulava sivuteema. Se kuulaan orkesterilla koko kukoistuksessaan, jonka jälkeen kehittely alkaa orkesterilla ja jatkuu solistilla. Huima kadenssi johdattelee osan teemamuistumien kautta myrskyisään loppuunsa. Hitaana osana kuullaan melankolinen Canzonetta, jossa soitinväritykset ovat tärkeässä osassa musiikillista kerrontaa. Osa liukuu forte-finaaliin, rondoon, jonka rungon muodostavat kaksi trepak-tanssia muistuttavaa, vaihtelevaa teemaa. Osa hyödyntää kaikki solistin briljeerausmahdollisuudet ylärekisteristä kaksoisotteisiin ja huiluäänikulkuihin.

Jean Sibelius: Sinfoniat kuusi ja seitsemän

Jean Sibeliuksen sävellystyö ankkuroitui monilta osin saksalaiseen sinfoniseen perinteeseen. Tähän myötävaikuttivat sekä opinnot että merkittävät konserttielämykset Berliinissä ja Wienissä 1889–91. Sibeliuksen kuudennen ja seitsemännen sinfonian voi käsittää parina, jota luonnehditaan otsikolla sinfoninen fantasia. Fantasia on teos, joka saa tärkeimmän luovan impulssinsa säveltäjän mielikuvituksesta, eikä ole orjallisesti sidoksissa vakiintuneihin malleihin.

Sibeliuksen kuudetta sinfoniaa d-molli op. 104 leimaavat kontrastoivat karaktäärit. Kyseessä on finaalisinfonia, eli teos, jossa kokonaisdramaturgia orientoituu viimeistä osaa kohden. Rakenteeltaan se on perinteisen neliosainen: laajamuotoinen avaus, hidas osa, leikkisä ilottelu ja hurja finaali. Teoksen ensimmäiset luonnokset ovat jäljitettävissä vuosille 1914–15 mukana ollen alun perin viidettä sinfoniaa varten muotoiltuja motiiveja. Kuudennen teemoja Sibelius suunnitteli tosin ensin hyödyntävänsä toista, ”lyyristä” viulukonserttoa varten. Työ jatkui 1918 ja 1921–23 sinfonian saadessa kantaesityksensä Helsingin kaupunginorkesterin voimin.

Jousien omaleimainen, polyfoninen alku toimittaa hitaan johdannon virkaa. Ykkösoboe esittelee osan pääteeman (d-e-f-g-a) poikkeuksellisesti jo keskellä johdantoa. Liike vilkastuu, ja bassoklarinetin aloitteesta teema kulkee läpi orkesterin. Tunnelma yltyy riemukkaaksi, kunnes majesteettiset cornot rauhoittavat liikkeen. Pääaiheesta johdetut skaalat etsivät tietä jatkoon, poco tranquillo -tahdit johdattelevat sinfonian kohti jatkoa. Toista osaa leimaa tanssillisuus, hieman vinksahtaneen menuetin tapaan.

Kolmas osa sijoittuu scherzon vitsikkyyden ja marssi-idiomin välimaastoon. Tunnelma äityy lopuksi yli äyräidensä. Finaali punoo teoksen langat yhteen. Se alkaa hymnimäisellä aiheella, joka ennakoi teoksen päätöstä. Musiikki kerryttää rytmistä draivia, kunnes avausosan teema paljastaa todellisen luonteensa laajentuen cornojen asteikkokuluksi. Orkesteri väläyttelee liitäessään aavia maisemia. Saksalaisromanttisten esikuviensa tapaan osa matkaa tiheistä varjoista kohti valoa. Hymnijakso kääntää kuitenkin kehityksen suunnan, ja ekstaattisen duurihuipennuksen sijaan Sibelius päättää teoksen introspektiiviseen katseeseen.

Sibeliuksen seitsemännen sinfonian op. 105 työstö jakautui vaiheisiin vuosina 1914–15, 1918 ja 1923–24. Teos on kokeilevan yksiosainen, mutta siinä on kuultavissa kymmenen eri tempomerkinnöin varustettua jaksoa, jotka voi ryhmitellä kuulokokemukseen perustuen eri tavoin. Tavallisia ovat joko kolmiosainen (johdanto–avausosa–rondo) tai neliosainen (adagio–kehittely–päätösosa–stretto, eli ”loppukiihdytys”) jäsentely. Teos alkaa hitaalla johdannolla, eikä alun kaleidoskooppimaisista teemoista mikään nouse toisten yläpuolelle. Puupuhaltimien terssit ja sekstit ilmentävät sibeliuslaisittain suomalaista mielenmaisemaa. Tekstuuri etenee kysymys-vastaus-periaatteella puhaltajien ja jousien välillä. Osan materiaali kallistuu hymnin puolelle, kunnes musiikki kulminoituu rakenteellisesti tärkeään pasuuna-aiheeseen. Tämän jälkeen orkesteri aaltoilee ja rauhoittuu.

Tunnelma energisoituu jälleen musiikin johtaessa vivacissimo-jaksoon. Jouset vellovat kohti adagiota, ja pasuunat kehittelevät aihettaan tekstuurin pinnalla. Soolokäyrätorvi ja -fagotti esittelevät puupuhaltimien tuella nk. jäähyväisteeman, johon palataan teoksen lopussa. Tätä seuraa vikkelä, välimerellinen terssi-cantilena (melodis-lyyrinen kulku), joka johtaa tutti-kiihdytykseen. Stretto-jaksossa toiminta tiivistyy, kunnes pasuuna-aihe palaa viimeisen kerran. Sitä seuraa kohtalokas jäähyväisaihe, jonka jälkeen osa rauhoittuu epilogiin.

© Vera Plosila

Tulevia konsertteja