Tampere Filharmonia
  • englanti
  • Suomi

pe 13.03.2020 klo 19:00

Vakavaa ja traagista

Osta liput Tilaa tarjoilu

Tampere-talo, Iso sali

Yliopistonkatu 55, 33100
Tampere, Finland

Johannes Brahms (1833–1897): Traaginen Alkusoitto d-molli op. 81
Johannes Brahms (1833–1897): Neljä vakavaa laulua op. 121
Dmitri Šostakovitš (1906–1975): Sinfonia nro 10 e-molli op. 93

Konsertti on peruutettu yleisön osalta Suomen hallituksen suosituksen mukaisesti. Lue lisää ja seuraa tiedotustamme täällä.

Konsertti lähetetään suorana osoitteessa tamperefilharmonia.fi/live perjantaina 13.3. kello 19 alkaen.

 

Vauhdikas kapellimestari Olari Elts on tuttu vieras Tampereella. Virolainen Elts johtaa kuluvalla konserttikaudella muun muassa Prahan Radion sinfoniaorkesteria, Oslon filharmonikkoja ja Radion Sinfoniaorkesteria. Norjalainen baritoni Johannes Weisser tunnetaan etenkin vaikuttavasta repertuaaristaan ja vahvoista lied-suorituksistaan.

Konsertin arvioitu päättymisaika on noin klo 20.55.

Teosesittelyt

Traaginen alkusoitto op. 81 syntyi Wienissä kesällä 1880, jolloin Johannes Brahms (1833–1897) oli jo juhlittu säveltäjä. Ensimmäisen sinfonian valmistuminen 1876 laukaisi säveltäjän luomisvoiman orkesteriteosten parissa – tämä edellytti kuitenkin vapautumista toisen wieniläisen sinfonikon, Ludwig van Beethovenin, varjosta. Se kesti Brahmsilla vuosikymmeniä.

Traaginen alkusoitto syntyi lähekkäin Akateemisen juhla-alkusoiton op. 80 kanssa. Brahmsille tyypillisesti teokset ovat kuin yö ja päivä: Kujeilevan ja suureellisen välimaastossa tasapainoileva Juhla-alkusoitto on kehrätty lähinnä kepeistä aineksista, kuten opiskelijalauluista (mm. Gaudeamus igitur). Traaginen alkusoitto avaa puolestaan vakavassa hengessä, eikä helpotusta lyhyttä duurijaksoa lukuun ottamatta teoksessa kuulla. Alkusoittoa Brahms oli luonnostellut jo vuodesta 1872, mutta sen valmistumisen syynä saattoi olla säveltäjän ystävän, taidemaalari Anselm Feuerbachin (1829–1880), kuolema. Tämän uusklassista tyyliä Brahms arvosti omistaen hänelle myös Friedrich Schillerin tekstiin pohjaavan muistosävellyksen Nänie (1881).

Neljä vakavaa laulua op. 121 pohjaavat vahvasti pohjoissaksalaiseen, luterilaiseen perinteeseen. Hampurissa syntyneellä Brahmsilla oli elämänmittainen suhde Lutherin Raamattuun, mihin hän sai myös innoitusta ystävältään Robert Schumannilta. Kaikkiaan uskonto oli sekularisoitumisesta huolimatta yhä saksalaisen romantiikan keskiössä. Lutherin käännös oli myös eräs nationalismin kulmakivistä, sillä Saksan keisarikunnan yhtenäisyyttä perusteltiin usein juuri kielellisellä yhteisöllä. Kansankieli nostettiin ylhäisten ideoiden palvelukseen, ja ”kansanmiehestä” tuli 1800-luvun loppuun mennessä vahvasti idealisoitu hahmo. Grimmin veljesten sadut (julk. 1812–57), ja heidän 1838 aloittamansa saksan ensimmäinen sanakirja, auttoivat luomaan yhtenäiselle keisarikunnalle tarpeellista kansallista mytologiaa.

Brahmsin suhde luterilaisuuteen oli monisyinen Raamatun tarjotessa hänelle usein ikkunan yleisinhimillisten kysymysten pohdintaan. 1890-luvulla tälle oli valitettavaa tarvetta, sillä monet Brahmsin ystävistä kuolivat vuosikymmenen alussa. Neljä vakavaa laulua kuultiinkin muun muassa Clara Schumannin muistotilaisuudessa. Brahmsilla laskevien terssien katsotaan symboloivan kuolemaa (2. osan alkutahdit ”Ich wandte hin”, 3. osan alku ”O Tod, o Tod”). Tekstien valinta on myös säveltäjälle tyypillisen kontrastista, joskin niiden halki kulkee yhtä lailla vahva juonne surusta lohdutukseen. Laulujen tunnelma liukuu mollin pessimismistä kohti lopun duuria, ja terssimotiivi kääntyy myös 3. osan puolivälissä nouseviksi seksteiksi, helpotuksen tuovan kuoleman eleeksi (”O Tod, wie wohl tust du”).

Dmitri Šostakovitšin (1906–1975) asema Neuvostoliiton johtavana säveltäjänä oli vaikea. Jo aikalaiset tunsivat käsitteen ”kaksi Šostakovitšia”, puoluelinjalla tasapainottelevan sekä yksilöllisen ja kriittisen. Stalinin kuolema 1953 toi helpotusta säveltäjän tilanteeseen, jolloin vuosien hiljaisuus sinfonikkona päättyi sinfonian nro 10 op. 93 valmistumiseen pikavauhtia. Tuleva Hruštšovin aika ei ollut silti täysin ongelmatonta, kun puolueen sisäisessä kamppailussa pääsihteeri halusi kammeta itseään valtaan maan älymystön avulla. ”Kaksi Šostakovitšia” häilyvätkin vahvasti säveltäjän vaihtelevan sinfonisen tuotannon takana.

Hieman ennen Stalinin kuolemaa, vuonna 1950, Itä-Saksassa vietettiin Johann Sebastian Bachin 200-vuotisjuhlallisuuksia. Myös Šostakovitš osallistui, ja matkan hedelminä syntyivät 24 preludia ja fuugaa pianolle (1950–51) esikuvanaan Das wohltemperierte Klavier (1722/42). Kokoelmassa säveltäjä esitteli musiikillisen akronyyminsa, saksalaisen kirjoitusasun mukaan muotoillun DSCH-nuottiyhdistelmän (DEsCH). Malli tuli tietysti Bachilta, joka käytti vastaavaa ”allekirjoitusta” (BACH) teoksissaan. Šostakovitšin preludeista ja fuugista tiensä E-mollisinfonian materiaaleiksi löysivät nro:t 1 sekä 24.

Šostakovitšin ansiona pidettiin kykyä kanavoida aikalaistensa tunteita musiikkiin, etenkin silloin, kun niitä ei voinut sanoin ilmaista. Laajaa Moderato-avausosaa säveltäjä kuvaili, dramaattisista ja traagisista hetkistä huolimatta, ennen kaikkea lyyriseksi. Maanisesti laukkaavan Allegron Šostakovitš tunnusti puolestaan Stalinin muotokuvaksi. Lempeässä Allegrettossa hän viittaa nuottiyhdistelmällä paitsi itseensä, myös rakastajattareensa Elmira Nəzirovaan. Šostakovitš- ja Elmira-aiheet käyvät osassa musiikillista dialogia. Andante–Allegro-finaali kertaa edeltävien osien materiaalia, mutta puupuhaltajat esittelevät myös georgialaisen Gopak-tanssin viittauksena Stalinin syntyseuduille. Sinfonia huipentuu kuitenkin optimistisissa tunnelmissa säveltäjäpersoonan voitokkaaseen kumarrukseen DSCH-aiheen voimin.

© Vera Plosila