Tampere Filharmonia

pe 19.03.2021 klo 19:00 · Tampere Filharmonian YouTube-kanavalla

Verkkokonsertti: Beethoven 4

Tampere-talo, Iso sali

Yliopistonkatu 55, 33100
Tampere, Finland

Béla Bartók (1881–1945): Divertimento jousiorkesterille Sz.113 BB.118
Charles Ives (1874–1954): The Unanswered Question
Ludwig van Beethoven (1770–1827): Sinfonia nro 4 op. 60

Bartók sävelsi Divertimenton juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä ja pakoaan Unkarista Yhdysvaltoihin. Ivesin lyhyt Unanswered Question tutkii kontrasteja kollaasinomaisesti. Schumannin, Mendelssohnin ja Berliozin suosikkeihin kuulunut Beethovenin lempeä neljäs sinfonia on syyttä jäänyt Eroica-sinfonian ja viidennen sinfonian varjoon. Konsertin johtaa karismaattinen Joshua Weilerstein.

Konsertti on vapaasti kaikkien katsottavissa Tampere Filharmonian YouTube-kanavalla myös jälkeenpäin.

Siirry Tampere Filharmonian YouTube-kanavalle

Béla Bartók: Divertimento jousiorkesterille Sz.113 BB.118

Bartókin kolmiosainen Divertimento oli sveitsiläisen taidemesenaatti Paul Sacherin tilaustyö, joka valmistui niukasti ennen toisen maailmansodan syttymistä. Säveltäjä pakeni pian teoksen valmistumisen jälkeen kotimaastaan Unkarista Yhdysvaltoihin.

Klassisella kaudella pienten kokoonpanojen viihteelliseksi teosmuodoksi syntyneelle divertimentolle tyypillistä on tunnelmallinen kepeys. Muodon varhaisia taitajia olivat Mozart ja Haydn.

Avausosa allegro non troppo etenee valssina ja hakee melodisia vaikutteita mustalaismusiikista. Sen orkestraatiossa kuuluu myös Bartókin ihailu barokin ajan musiikkia kohtaan. Divertimenton toinen osa hidastaa tahtia ja on tunnelmaltaan synkkä. Lopuksi teos palaa rondon ripeään tunnelmaan.

Charles Ives: The Unanswered Question

Charles Ivesin (1874–1954) The Unanswered Question eli vastaukseton kysymys valmistui jo vuonna 1908, mutta sai ensiesityksensä vasta 38 vuotta myöhemmin vuonna 1946. Lopullisen muotonsa teos sai Ivesin muokatessa sävellystä vuosina 1930–1935.

Lyhyessä teoksessa yksinäinen trumpetti esittää eksistentiaalisen kysymyksen, johon puupuhaltimien nelikko yrittää turhaan vastata. Dialogia säestävät hitaat ja hiljaa soittavat jouset. Jännitteisen, kontrastisen ja tunnelmaltaan pysähtyneen teoksen tekee mielenkiintoiseksi eri sektioiden yhtäaikainen soitto eri tempoissa.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 4 B-duuri op. 60

Ludwig van Beethovenin sinfoniat on tapana jakaa neljään ryhmään. Kaksi ensimmäistä kuuluvat ns. klassiseen kauteen, kun neljä seuraavaa taas edustavat säveltäjän ”herooista” vaihetta. Seitsemäs ja kahdeksas sinfonia kääntyvät jälleen katsomaan tyylillisesti taaksepäin, ja etenkin kahdeksas on kunnianosoitus 1700-luvun sinfoniaperinteelle. Yhdeksäs sinfonia solisteineen ja kuoroineen on jo poikkeavan rakenteensakin vuoksi aivan oma lukunsa.

Sinfonioista neljäs (B-duuri, opus 60) kuuluu syntyaikansa puolesta edellä mainittuun sankarillisten sinfonioiden ryhmään, mutta muuten se on hengeltään klassisen kirkas ja hurmaavan valoisa sävellys. Beethoven sävelsi sen yhdessä kiihkeässä rysäyksessä kesällä ja alkusyksyllä 1806 ollessaan prinssi Carl con Lichnowskyn vieraana Sleesiassa. Kantaesitys oli maaliskuussa 1807 ruhtinas Lobkowitzin yksityisessä kotikonsertissa Wienissä. Samassa tilaisuudessa kuultiin ensimmäisen kerran myös neljäs pianokonsertto sekä Coriolanus-alkusoitto.

Beethovenin kuulo oli tässä vaiheessa jo pahasti vaurioitunut, mikä aiheutti hänelle syvää ahdistusta. Jo muutamaa vuotta aiemmin hän oli alkanut hautoa itsemurhaa – kuinka tosissaan, sitä emme tiedä. On hämmästyttävä paradoksi, kuinka vähän nämä henkisesti raskaat ajat heijastuivat hänen musiikkiinsa, neljäs sinfonia on niin aurinkoista ja sydämellistä musiikkia. On kuin Beethoven olisi erottanut musiikkinsa ja mielentilansa kahdeksi alueeksi, hän toi musiikkiinsa koko jäljellä olevan elämänilonsa. Tämä tuntuu oudolta siksikin, että itselleen rehellinen säveltäjä on käytännössä aina yhtä kuin musiikkinsa.

Vaikka neljäs sinfonia luetaan Beethovenin ”sankarisinfonioihin”, sen myöhäisklassinen henki käy ilmi myös teoksen soitinnuksesta: neljännen sinfonian kokoonpano on Beethovenin sinfonioista selvästi pienin.

Sinfonian alku (Adagio – Allegro vivace) on hämäävä: teos käynnistyy duurisävellajistaan huolimatta mollissa. Musiikki astelee eteenpäin hyvin varovasti, kuin pimeässä jalansijaa haparoiden. Sellainen löytyykin pian ja niin sinfonia singahtaa täyteen vauhtiinsa. Varsinainen teemajakso kerrataan, mutta pääteema on melkolailla ”kätketty” soitinnukseen. Kehittelyjakso on lyhyehkö ja esittelee yhden ohikiitävän sivuaiheen ennen kuin palataan pääteemaan. Se viekin ensimmäisen osan riuskaan päätökseen.

Toinen osa on hidas Adagio. Se on kiehtovalla tavalla kaksitasoinen: kolmijakoinen, verkkaisena keinahteleva säestys rakentuu hyvin lyhyistä aika-arvoista ja näiden ylle piirtyvä melodia on puolestaan hidas ja laajakaarinen. Menuetin pääjakso on ilmeeltään varsin robusti ollakseen siro, klassinen tanssi. Trio-taite tuo siihen odotetun kevennyksen.

Sinfonian finaali (Allegro ma non troppo) on kauttaaltaan vauhdikas, energinen ja valoisa. Rakenteensa puolesta se voisi olla Joseph Haydnin säveltämä, mutta melodia ja harmonia laulavat erehtymättömästi Beethovenin omaa kieltä.

Bartók- ja Ives-esittelyt: Arttu Rantakärkkä, Beethoven-esittely: Osmo Tapio Räihälä

Tulevia konsertteja