Ludwig van Beethoven (1770–1827): Leonore-alkusoitto nro 3 oopperasta Fidelio
Maurice Ravel (1875–1937): Couperinin muistolle
Igor Stravinsky (1882–1971): Pulcinella-sarja
Tampere Filharmonia soittaa huhti–toukokuussa yhteensä viisi suoraa verkkokonserttia YouTube-kanavallaan. Orkesterin edessä vierailevat kapellimestarit Aapo Häkkinen, Ariane Matiakh, Guy Braunstein sekä tietenkin Tampere Filharmonian ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali. Konsertit ovat vapaasti kaikkien katsottavissa.
Lue lisää Tampere Filharmonian verkkokonserteista
Perjantaina 23.4. ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali johtaa Beethovenin Leonore-alkusoiton, ensimmäisen maailmansodan uhreja muistavan Ravelin Couperinin muistolle sekä sata vuotta sitten Pariisin oopperassa ensi-iltansa saaneen Stravinskyn Pulcinella-sarjan.
Ludwig van Beethovenin (1770–1837) yritys päästä Wienin oopperamarkkinoille Fidelio-oopperalla jäi säveltäjän ainoaksi teokseksi genren parissa. Libretoksi valikoitui Jean-Nicolas Bouilly’n (1763–1842) Léonore ou L’amour conjugal, jonka Beethoven antoi sovittaa saksaksi. Ranskan suuren vallankumouksen aikaan syntynyt teksti henkii valistusajan arvoja.
Ooppera sai kantaesityksensä Theater an der Wienissä vuonna 1805. Ajoitus ei olisi kuitenkaan voinut olla huonompi, sillä Napoleon oli juuri miehittänyt kaupungin, ja teatterisalit kumisivat tyhjyyttään. Vastaanotto oli kaikkiaan valju, joten säveltäjä aloitti teoksen uudelleentyöstön. Fideliosta syntyi vielä kaksi uutta versiota vuosina 1806 sekä 1814, joista jälkimmäiseen useimmin viitataan valmiina Fidelio-oopperana.
Myös teoksen alkusoitosta on olemassa peräti neljä versiota. Näistä Leonore-alkusoitto nro 3 viittaa vuoden 1806 oopperan avanneeseen orkesterinumeroon. Se kuvastaa juonen avaintapahtumia uskollisesti, hieman kirjallisuuden ”kaikkitietävän kertojan” tavoin. Teoksen merkitys aukeaakin paradoksaalisesti vasta kun ooppera on jo kuultu ja sen huippuhetket musiikillisesti jäsentyneitä.
Tarina sijoittuu 1700-luvun Sevillaan. Florestan on vangittu vailla syytä, joten hänen vaimonsa Leonore lähtee Fidelio-nuorukaiseksi naamioituneena pelastamaan häntä. (Adagio-avauksen voi kuulla laskeutumisena vankityrmiin. Pian klarinetit esittelevät Florestanin tulevan sooloaarian teeman.) Kuvernööri Don Pizarro on epäoikeudenmukaisuuden takana, sillä Florestan on uhka hänen poliittiselle juonittelulleen. Vanginvartija Roccon avulla Leonore/Fidelio onnistuu pääsemään vankilaan ja suostuttelee sittemmin Roccon vapauttamaan muutkin syyttömät vangit nauttimaan hetkeksi auringonpaisteesta (”vapausteema” allegro-jakson alussa). Don Pizarro päättää surmata Florestanin, mutta Leonore heittäytyy kamppailun väliin paljastaen henkilöllisyytensä. Tilanteen pelastaa lopulta deus ex machina, kun trumpetti kuuluttaa ministeri Don Fernandon saapumisen paikalle. Don Pizarron juonet paljastetaan, ja ikeen alla olleet vangit vapautetaan (”vapausteema” soolohuilulla ja sittemmin orkesterilla, Florestan-teema sekä toiminnan riemukas huipennus).
Muutama kuukausi ensimmäisen maailmansodan syttymisestä Maurice Ravel (1875–1937) sai idean uuden pianoteoksen säveltämiseen. Le Tombeau de Couperin (“Couperinin muistolle”) oli paluu musiikillisille juurille, barokissa suositun ranskalaisen sarjan pariin. Se koostui pääasiallisesti tanssiosista, tärkeimpinä allemande, courante, sarabande ja gigue. Tunnetuimpiin tyylin säveltäjiin lukeutui François Couperin (1668–1733), jota on toisinaan kutsuttu myös ranskalaisen kosketinsoitinmusiikin ”isäksi”.
Ravel listautui armeijaan 1915, ja teos valmistui vasta hänen palveluksesta vapautumisensa jälkeen 1917. Kenties juuri sota vaikutti teoksen lopulliseen otsikointiin: ”tombeau” on ranskalaisen barokin muistosävellys kuolleelle merkkihenkilölle. Sen juuret ovat 1500–1600-lukujen runoudessa, josta tombeau myöhemmin siirtyi instrumentaalimusiikin maailmaan. Couperinin ohella Ravel omisti sävellyksensä, paitsi koko ranskalaisen musiikin 1700-luvun kaanonille, myös lukuisille sodassa kuolleille ystävilleen.
Teoksen osat ovat preludi, fuuga, kolme tanssia (italialaistaustainen forlane, maalaisranskalainen rigaudon ja menuetti) sekä barokin kosketinsoitinidiomiin kuulunut toccata. 1900-luvun alun neoklassisessa hengessä kokonaisuus ei niinkään toisinna historiallista sävelkieltä, vaan Ravelin musiikillinen idiomi on ilmaisun ytimessä. Säveltäjä orkestroi vuonna 1919 preludin sekä tanssit.
Igor Stravinsky (1882–1971) vietti vuodet 1914–20 Sveitsissä paossa ensimmäistä maailmansotaa. Hän teki kuitenkin hedelmällisiä vierailuja Italiaan ja Etelä-Ranskaan sekä jatkoi yhteistyötä baletti-impressaario Sergei Djagilevin kanssa. Tulilintu, Kevätuhri ja Petruska olivat syntyneet Pariisissa muutamia vuosia aiemmin. Nyt Djagilev halusi houkutella säveltäjän takaisin Ballets russes -ryhmän toimintaan italialaiseen barokkiin pohjaavalla hankkeella.
Tuloksena oli yksinäytöksinen baletti Pulcinella tanssiseurueelle, laulusolisteille ja orkesterille. Se perustuu napolilaiseen teatterikäsikirjoitukseen vuodelta 1700. Tällöin humoristinen commedia dell’arte -improvisaatioteatteri kukoisti kaupungissa. Tyylin arkkityyppeihin lukeutuu omaa etuaan tavoitteleva, yläruumispainotteisen ruumiinrakenteen omaava Pulcinella (pulcino, it. ”kananpoika”) – joko nokkelan aatelisjuonittelijan tai töksäyttelevän landepaukun ilmiasuissa. Kokoelmasta balettiin valitut episodit kuvaavat Pulcinellan rakkausseikkailuja.
Stravinsky perusti säveltämänsä musiikin Giovanni Battista Pergolesin (1710–1736) ja muiden tuntemattomampien aikalaisten teoksille. Pulcinella sai ensi-iltansa vuonna 1920, ja Stravinsky koosti siitä orkesterisarjan 1922. Musiikki mukailee napolilaisbarokkia valehtelemattoman stravinskymaisella käänteellä. Orkesterisarjan osat ovat Sinfonia (alkusoitto), Serenata, attaccana alkava Scherzino – Allegro – Andantino, Tarantella, attaccana alkava Toccata, Gavotti variaatioineen 1 ja 2, Vivo, Menuetti sekä attaccana loppuun hurjasteleva Finaali.
© Vera Plosila
