Tampere Filharmonia

pe 05.03.2021 klo 19:00 · Tampereen Muusikot ry 100 vuotta

Verkkokonsertti: Hommage

Tampere-talo, Iso sali

Yliopistonkatu 55, 33100
Tampere, Finland

Minna Leinonen (s. 1977): Kaarne jousiorkesterille
Roope Mäenpää (s. 1990): Kantelekonsertto ”Käsiin”, kantaesitys
Jouni Kaipainen (1956–2015): Aubade beninoise op. 86b
Jean Sibelius (1865–1957): Tapiola op. 112

Tampereen muusikot ry täyttää 100 vuotta! Tampere Filharmonia osallistuu juhlintaan Taavi Oramon johtamalla konsertilla, jonka keskiössä on orkesterin nimikkosäveltäjä Jouni Kaipainen. Tamperelaisten muusikoiden kunniaksi Roope Mäenpäältä on tilattu kantelekonsertto, jonka solistina hurmaa Eva Alkula. Kaipaiselta sävellysoppinsa ammentanut Minna Leinonen tutkii teoksissaan sointivärejä ja innostuu aina, kun neromyytti ja mystifiointi murtuvat. Konsertin päättää Jean Sibeliuksen viimeinen suurimuotoinen orkesteriteos Tapiola. Konsertti on tallennettu Tampere-talon Isossa salissa perjantaina 19. helmikuuta 2021.

 

Minna Leinonen: Kaarne jousiorkesterille

Minna Leinonen (s. 1977) oli ensimmäisiä oppilaita Jouni Kaipaisen jo käsitteeksi muodostuneella tamperelaisella sävellysluokalla, vaikka hänellä myöhemmin oli muitakin opettajia sekä Tampereella että Sibelius-Akatemiassa. Kyllä me susta säveltäjä saadaan, oli Kaipainen sanonut Leinosen esitellessä hänelle varhaista teostaan, ”jonkinlaista klarinettikvarteton kyhäelmää”. Vielä silloin Leinonen epäröi, vaikka säveltäjän työ houkuttikin naista, joka jo ala-asteella oli ihastunut koulussa käytettyjen Orff-soittimien sointiväreihin.

Sointiväreillä on erityinen merkitys Leinoselle. ”Aloitan ideoimalla minkälaisia tekstuureja, sointeja ja värejä haluan käyttää”, hän kertoo. ”Siirryn sitten harmonioihin ja motiiveihin, kerään ja kategorisoin asioita ja karaktäärejä ja luonnostelen laajempia tunnelmia.”

Kaarne jousiorkesterille on Kaustisen kamarimusiikkiviikkojen tilausteos vuodelta 2018. Se haastaa orkesterin, ei vain ottamaan kaiken irti jousien soittotavoista, vaan myös käyttämään ohessa sivusoittimia, kuten liukupilliä ja kazoota sekä latinomusiikista tuttuja vibraslappia ja guiroa.

Nimi Kaarne tulee vanhasta korppia tarkoittavasta linnusta, mutta se voi säveltäjän mukaan assosioitua myös puun kaarnaan, sitä kautta aarniometsän puiden narinaan.

Jos Sibeliuksen Tapiola on ylväs pohjoinen havumetsä, vie Kaarne kuulijan myyttiseen metsään, jossa ryskyy, risahtelee, suhisee. Alun mikrosävelaskelet ja laskeutuvat glissandot tuovat mieleen arkaaisen idän. Jousien tremoloissa ja pizzicatoissa voi kuulla pakenevan lintuparven tai myrskyn, liukupillien ujelluksessa tuulen ulvonnan. Lopussa metsä rauhoittuu, ja hiljaisuuden keskeltä kohoaa korkeuksiin laulu.

Roope Mäenpää: Kantelekonsertto ”Käsiin”, kantaesitys

”Tätä teosta on ihana soittaa”, Eva Alkula sanoo kantelekonsertosta Käsiin. ”On hurjan mielenkiintoista tehdä yhteistyötä säveltäjän kanssa ja löytää uutta soittimen mahdollisuuksista. Yhteiset keskustelut siitä millaista estetiikkaa ja millaisia sävyjä teokseen haetaan haastavat muusikon etsimään niitä mahdollisuuksia aina uudestaan ja uudestaan.” Alkula kertoo pitävänsä teoksessa erityisesti kanteleen ja orkesterin vuoropuhelusta ja yhteispelistä. Hänen mielestään säveltäjä on erinomaisesti kartalla siinä mihin yhteyteen se on tilattu. ”Käsiin on teos, joka elää juuri tässä ajassa.”

Roope Mäenpää (s. 1990) aloitti opintonsa Paavo Korpijaakon johdolla ennen päätymistään Jouni Kaipaisen sävellysluokalle. Myös hänellä oli myöhemmin muita opettajia, hän opiskeli mm. äänitaidetta ja ääni-ilmaisua Lapin yliopistossa.

Kantaesityksenä kuultava kantelekonsertto on Tampere Filharmonian ja Tampereen Muusikoiden tilaus 100 vuotta täyttävän yhdistyksen kunniaksi. Säveltäjän mukaan muusikkous on sen keskeisenä teemana. Samalla kun nimi Käsiin viittaa muusikon työn ja musisoinnin käsityöläisyyteen, teos säveltäjälle symbolisoi eräänlaista paluuta. Juuri paluun ajatus on merkittävä osa sen dramaturgiaa.

Kantelekonsertto Käsiin on korona-ajan teos, johon epävarmuuden ja ”uuden normaalin” aika ovat jättäneet jälkensä. Työskentelystään yksin työhuoneellaan Roope Mäenpää kertoo ”tunteneensa kouriintuntuvasti sen valtavan energian, jonka muusikot lopputuotteelle tulevat lataamaan”. Teos on korona-ajan tuotos myös siinä merkityksessä, että yleisön vuorovaikutus jää puuttumaan sen kantaesityksestä.

Jouni Kaipainen: Aubade beninoise op. 86b

Jouni Kaipaisen (1956–2015) Aubade beninoise op. 86b on toinen, itsenäisestikin soitettava osa teosta notkea keaton (The Ghost of Buster), ja siitä on olemassa myös RSO:n Beninin vierailua varten tehty ns. Grand Popo -versio vähän pienemmälle orkesterille.

Beninin Villa Karon perustaja Juha Vakkuri mainitsee elämäkerrassaan Jouni Kaipaisen avanneen työhuoneensa kaksoisovet aamukolmelta päästäkseen työskentelemään aamun raikkaudessa. Elettiin marraskuuta 2000, mutta muisto beniniläisestä auringonnoususta purkautui nuoteiksi vasta vuosia myöhemmin. ”Suunnittelin impressionistista kuvaa  autereen hämärtämästä ja silti häkellyttävän kirkkaasta auringonnoususta sikäläisellä Atlantin rannalla”, Kaipainen kertoo. Siihen näkyyn kuuluivat länsiafrikkalaiset rummut, djembet, sekä ”usvan seasta nouseva, suuren soitinjoukon yhdessä yksiäänisesti esittämä hymni, tervehdys auringolle.”

Autereisesta maisemasta kohoaa käyrätorvisoolo, jonka viidakkorumpujen ääni katkaisee. Teoksen lopussa djembet vaihtuvat shamaanirummuksikin miellettyyn kehärumpuun, joka osittain improvisoiden täydentää sointimaailmaa. Seuraa jousien hymni, ja lopussa kuullaan afrikkalainen kehtolaulu Abi yo yo. Säveltäjää lienee kutkuttanut ajatus, että hänen ystävänsä Toru Takemitsu on käyttänyt samaa laulua teoksessaan Wind Horse.

Jean Sibelius: Tapiola op. 112

Samoin kuin konsertin nuoret säveltäjät Ilman Jouni Kaipaista, suomalainen säveltäjyys tai muusikkous ilman Jean Sibeliusta (1865–1957) eivät olisi sitä mitä ne tänään ovat. Ainolan mestarin viimeisestä sävelrunosta Kaipainen kirjoittaa:

”Tapiolan voima ei ole metsän biodiversiteetin värikkäässä luetteloimisessa, vaan pohjoisen havumetsän mittaamattomuuden, muuttumattomuuden ja odotuksentäyteisyyden hengen musiikillisessa ilmentämisessä. Mittaamattomuus näyttäytyy, paitsi yksinkertaisesti viipyvänä kestona, myös sointikuvan luomana korkeuden ja leveyden illuusiona. Yhdessä muuttumattomuuden kanssa se luo avaruuden tuntua; modernin tähtitieteen lähtökohtia on, että avaruus on kaikissa suunnissa samankaltainen. Toisaalta muuttumattomuus ja odotuksentäyteisyys ovat saman mitalin puolia. Lumihangen erottamina ja yhteen liittäminä subarktisen metsän puut seisovat jäisinä paikoillaan, ehkä ’unelmoiden etelän palmusta’ kuten siinä Heinen runossa, joka kenties oli ollut Tanssi-Intermezzon (1910) ja pianokappaleen Kuusi (1914) taustalla, mutta ennen kaikkea huokuen täysin pysähtyneen tilan rauhaa – joka kuitenkin väreilee mikroskooppisesti, ikään kuin tietäen rajumyrskyn olevan ennemmin tai myöhemmin tulossa. Ja näitä purkauksia myös seuraa; niitä on vain kaksi, mutta ne on sijoitettu mestarillisesti, niin että teho on maksimaalinen: ensin vavisuttava, sitten murskaava. Myrskyt ovat lyhyydessäänkin tuhovoimaisia, mutta samalla ne ovat liipaisin hermostuneelle kuohunnalle, joka johtaa nopeasti uusiin, ilmeikkäisiin aiheen variantteihin, uudesti soiviin jaksoihin. Jälkimmäisellä kerralla, lähellä kappaleen loppua, tuloksena on riipaisevan latautunut ja latausta purkava huippukorkeiden jousten fresko – en liene ainoa, joka pitää sitä revontulimaisena. Aivan lopuksi Sibelius tekee erikoisen muunnoksen totutusta plagaalisesta lopukkeesta ja antaa viimeisen H-duuri-soinnun soida pitkään, kuin olisi arvannut sen merkitsevän hänen ja sinfonisen musiikin viimeistä yhteistä hetkeä.”

Teosesittelyt: Maritta Hirvonen

Tulevia konsertteja