Tampere Filharmonia

pe 14.05.2021 klo 19:00 · Tampere Filharmonian YouTube-kanavalla

Verkkokonsertti: Italialainen

Tampere-talo, Iso sali

Yliopistonkatu 55, 33100
Tampere, Finland

Ottorino Respighi (1879–1936): Antiikinajan tansseja ja aarioita -sarja nro 3
Hugo Wolf (1860–1803): Italialainen serenadi
Felix Mendelssohn (1809–1847): Sinfonia nro 4 A-duuri op. 90 (Italialainen)

Perjantaina 14.5. YouTube-kanavallamme nähdään peräti kaksi konserttia peräjälkeen. Klo 18 lähetettävässä ohjelmassa Tampere Filharmonian entinen ylikapellimestari John Storgårds johtaa ja soittaa kaksi Beethovenin romanssia. Sitä seuraa Philharmonia-orkesterin konserttimestarin Zsolt-Tihamér Visontayn johtama Italiainen-konsertti, jossa kuullaan Respighin Antiikinajan tansseja ja aarioita, Wolfin Italialainen serenadi sekä Mendelssohnin Italialaisenakin tunnettu neljäs sinfonia. Konsertit on taltioitu Tampere-talon Isossa salissa.

Lue lisää toukokuun verkkokonserteista

Ottorino Respighi: Antiikinajan tansseja ja aarioita -sarja nro 3

Taituriorkestroijana pidetyn Ottorino Respighin kiinnostus vanhaa musiikkia kohtaan heräsi jo Bolognan konservatoriossa. Urallaan hän ei lukeutunut modernisteihin, vaan piti tärkeänä ankkuroitumista italialaisen musiikin juurille. Kolmesta orkesterisarjasta koostuva Antiikin ajan tansseja ja aarioita (nro 1/1917, nro 2/1923, nro 3/1932) perustuu renessanssin ja barokin luuttutabulatuureihin. Tarkemmin ottaen Respighi työsti teoksiaan luutisti Oscar Chilesottin transkriptioihin perustuen, koska tabulatuurien lukeminen olisi edellyttänyt soittimen yksityiskohtaista tuntemusta. Nykystandardeilla Chilesottin tulkintoja voi arvostella vapaatulkintaisiksi, mutta hän oli aikansa pioneeri vanhan musiikin uuden lukutavan löytämisessä. Myös Respighin lähestymistavalla on sekä vastustajansa että puolestapuhujansa ”romantisoinnin” kritisoijien ja orkesterisoinnista nautiskelijoiden jatkumolla.

Kolmannen sarjan avaava Italiana perustuu tuntemattoman säveltäjän materiaaliin. Rondomuotoa noudatteleva osa vie mielikuvituksen hovitanssien, kenties branlen pariin. Arie di corte (”hoviaarioita”) perustuu Jean-Baptiste Besardin sävellyksille. Ranskalaiset hoviaariat olivat pastoraaliallegorioilla verhoiltuja rakkauslauluja; Respighiltä ne saavat hieman potpurrimaisen käsittelyn. Tuntemattoman säveltäjän Siciliana on tanssin pastoraalimelankoliaa kevyessä tahtilajissa. Ludovico Roncallin Passacagliaa versioiva päätösosa ottaa orkesterin kuvitteellisen luutistin hyppysiin. Muoto sai alkunsa kiertelevien espanjalaiskitaristien improvisaatioista (pasar – kulkea, caille – katu) ja vakiintui tarkoittamaan laskevan, toistuvan bassolinjan varaan tukeutuvaa virtuoottista variaatiosarjaa.

Hugo Wolf: Italialainen serenadi

Nuori Hugo Wolf poti ahdistusta onnistumisistaan ”vain” liedin parissa, kun ooppera ja orkesteriteokset muodostivat romantiikan säveltäjien todelliset koetinkivet. Hän testasi kykyjään instrumenttisäveltäjänä muun muassa Jousikvarteton d-molli (1878–84) ja Intermezzon es-duuri (1886) parissa. Wolf sävelsi lisäksi sävelrunon Penthesilea (1883–5) Heinrich von Kleistin tragedian innoittamana. Sen ainoa esitys säveltäjän elinaikana oli katastrofi: Wienin filharmonikot purskahtivat nauruun, kun teosta harjoitettiin ehdokkaana uudeksi teokseksi ohjelmistoon. Kyseessä oli osin vanhojen kalavelkojen maksu, sillä säveltäjä oli Wiener Salonblatt -lehden musiikkikriitikkona roiminut kapellimestarin ystävän Johannes Brahmsin teoksia tunnekylmiksi ja kritisoinut yhtyeen konservatiivista ohjelmointia. Takaisku pahensi Wolfin masennukseen taipuvaista mielialaa, ja tilanne kääntyi läpimurroksi vasta vuoden 1888 Mörike-liedkokoelmalla.

Ihmevuotta edelsi jousikvartetolle sävelletty Italialainen serenadi, jonka Wolf kirjaili nelipäiväisen inspiraation vallassa toukokuussa 1887. Teoksen innoittajana toimi todennäköisesti Joseph von Eichendorffin novelli Tyhjäntoimittajan elämästä, jossa mylläri-isä heittää viulistipoikansa tien päälle toimettomuudesta työn äärellä. Poika ajautuu sattumusten kautta Wieniin ja näkee kartanon pihalla maailman kauneimman aatelisnaisen, jonka haluaa voittaa omakseen. Tätä varten tyhjäntoimittajan on kuitenkin keploteltava tiensä osaksi korkeampaa säätyä, minkä hän järkeilee onnistuvan kouluttautumismatkalla Italiaan (nk. Grand Tour). Tarina polveilee lukuisin sekavin ja koomisin juonenkääntein, jotka kuitenkin päättyvät onnellisesti.

Serenadin alkutahdeissa kuullaan katumuusikoiden kitaransoittoa mustuttavaa tapailua, kunnes pääsävellaji g-duurin kuulumaton es – väärä ääni! – sysää sävellyksen kohti koomisia polkujaan. Seuraa rakkaudentunnustusten ja yleisen kohkaamisen sekoitus, joka noudattelee väljästi rondomuotoa (”pääaihe” palaa tasaisin väliajoin takaisin), ja teos päättyy taas katumuusikoiden jammailuun. Wolf orkestroi osan 1892 ja suunnitteli kolmiosaista kokonaisuutta, joka ei kuitenkaan koskaan valmistunut. Orkesteriversiossa neljän ”roolihahmon” tehtävät on jaettu laajemmalle näyttelijäkunnalle tarinan pysyessä kuitenkin koskemattomana.

Felix Mendelssohn: Sinfonia nro 4 A-duuri op. 90 (Italialainen)

Felix Mendelssohnin Italian vierailu 1830–31 oli kulttuurimatkan ja markkinointikiertueen yhdistelmä – olihan säveltäjä jo 21-vuotiaana häkellyttävän ansioitunut muusikko. A-duurisinfonian op. 90 hän aloitti Italiassa, mutta valtaosa sen työstöstä sijoittui vasta matkan jälkeisille vuosille. Teoksen ensimmäinen versio sai kantaesityksensä Lontoon filharmonisen seuran konsertissa 1833. Mendelssohn ei ollut kuitenkaan täysin tyytyväinen ja ryhtyi uudelleenkirjoittamaan sinfoniaa. Uudistukset eivät koskaan valmistuneet täysin (ensimmäinen osa säilyi koskemattomana), ja perheystävä Julius Rietz johti toisen version kantaesityksen säveltäjän ennenaikaisen kuoleman jälkeen 1849.

Kevyt Allegro on tiettävästi ainoa Italiassa kirjoitettu osa. Se lähtee kevyesti käyntiin viulujen pääteemalla, jota pulputtavat puhaltimet säestävät. Aihe kuulaan pian koko orkesterin vahvuudessa, mitä seuraa sivuteema klarinetein ja fagotein. Klarinetin signaali johdattelee avausjakson kohti kertausta. Toisella kertaa se vie kehittelyjaksoon, jossa jouset esittelevät uuden teeman kamarimusiikillisissa tunnelmissa. Tekstuurin rauhoittuminen johtaa vielä pääteemaan osan virratessa sitten koodan kautta kohti loppuaan. Barokkinen Andante avaa oopperaeleellä, joka vaihtuu kansanlauluteemaksi oboella, fagotilla ja alttoviululla allaan bassosektion kahdeksasosaliike. Aihe siirtyy viuluille huilujen yhtyessä mukaan itsenäisellä alaäänellä. Klarinetit esittelevät valoisan sivuteeman, ja aiheita kehitellään, kunnes osa vaimenee koodaan. Pääteema on viittaus Mendelssohnin opettajan Carl Friedrich Zelterin Goethe-liediin Es war ein König in Thule ja kunnianosoitus vuonna 1832 menehtyneille säveltäjälle ja runoilijalle.

Menuetin jouset lähtevät liikkeelle harmonisesti kaltevalta tasolta. Kertauksia, variointia ja kertauksia, kunnes osa saavuttaa triojaksonsa. Siinä trumpettien ja fagottien fanfaariaihetta reunustavat viulujen ja huilujen kommentit. Mendelssohn leikittelee sointiväridialogein, ja jouset sakkaavat hetken paikallaan ennen rullausta takaisin menuettiin sekä lopulta koodaan. Saltarello alkaa energisesti huilujen esitellessä pääteeman ykkösviulujen kirittäminä. Keskiaikaisen italialaistanssin rytmi kuullaan osassa turboahdettuna versiona. Pääteema siirtyy klarinettien kautta viuluille, jolloin motiivinen kehittely alkaa puhallinvärityksin. Rytmiikka muuttuu, ja sivuteema kuullaan jousien vuoropuheluna. Lyhyt jousifugato, tekstuuri rauhoittuu, kehittely, jälleen kontrastoiva jousifugato ja lopulta saltarello-aihe sekä fugato päällekkäin. Osa virtaa kohti saltarellon pienoiskertausta toiminnan tiivistyessä vielä lopun koodassa.

© Vera Plosila

Tulevia konsertteja