Konsertin suora lähetys – Ikiliikkuja

Vuoden 2018 Neeme Järvi -palkinnon voittaja Tabita Berglund on kerännyt viime kausina kiitosta mm. RSO:n, Hallén orkesterin, Stavangerin sinfoniaorkesterin ja Norjan kansallisoopperan vierailevana kapellimestarina.

Norjalaiskapellimestari on noussut nopeasti Euroopan kysytyimpien nuorten orkesterinjohtajien kastiin. Sellistinä uransa aloittanut Berglund ammentaa työssään innoitusta vuoristoisen kotiseutunsa jylhistä maisemista sekä orkesterimuusikon taustastaan.

”Haluan olla sellainen kapellimestari, jonka alaisuudessa olisin itse halunnut muusikkona soittaa”, Berglund pohtii.

Berglund valmistui vuonna 2019 Norjan valtiollisen musiikkikorkeakoulun kapellimestarilinjalta, jossa hän opiskeli Ole Kristian Ruudin alaisuudessa. Sitä ennen hän opiskeli musiikin maisteriksi opettajanaan Tampere Filharmoniankin kanssa esiintynyt ja levyttänyt sellisti Truls Mørk.

Sellisti Marko Ylönen on uransa aikana toiminut lukuisissa rooleissa, solistina, soolosellistinä orkestereissa, kvartetin jäsenenä, kamarimuusikkona useissa duoissa ja trioissa, taiteellisena johtajana useilla festivaaleilla sekä opettajana. Hän on myös menestynyt useissa kotimaisissa ja kansainvälisissä kilpailuissa, sekä levyttänyt suuren määrän keskeistä ja uudempaa sellokirjallisuutta. Ei ole siten yllättävää, että hänen ohjelmistonsa on hyvin laaja.  Keskeisten C.P.E. Bachin, Boccherinin, Vivaldin, Haydnin, Beethovenin, Chopinin, Sibeliuksen, Rahmaninovin, Shostakovitshin ja Prokofjevin teosten lisäksi siihen kuuluu laaja joukko teoksia suomalaisilta säveltäjiltä kuten Pehr-Henrik Nordgren, Einojuhani Rautavaara, Joonas Kokkonen, Jouni Kaipainen ja Olli Mustonen.

Ylönen on konsertoinut laajalti Eurooppassa, USA:ssa, Kiinassa, Japanissa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Hän on levyttänyt muun muassa Ondine, Finlandia, BIS ja Alba -levymerkeille.

Vuonna 1990 Marko Ylönen saavutti ensin toisen palkinnon Turun Pohjoismaisissa sellokilpailuissa Turussa sekä myöhemmin  palkintosijan Moskovan kansainvälisen Tsaikovski-kilpailun finaalissa. Keväällä 1996 hän voitti 1. palkinnon Concert Artists Guild -kilpailussa New Yorkissa.

Marko Ylönen soittaa säännöllisesti useimpien suomalaisten orkesterien solistina. Hän on esiintynyt myös Camerata Salzburgin, English Chamber Orchestran, The Prague Chamber Orchestran, Adelaiden, Melbournen ja Stavangerin sinfoniaorkestereiden ja The Netherlands Chamber Orchestran sekä lokakuussa 2021 Göteborgin sinfoniaorkesterin solistina. Kapellimestariyhteistyökumppaneista mainittakoon Jukka-Pekka Saraste, Juha Kangas, John Storgårds, Hannu Lintu, Susanna Mälkki, Ben Wallfish, Klaus Mäkelä, Sakari Oramo, Mosche Atzmon, Alexander Vedernikov, Olli Mustonen ja Santtu-Matias Rouvali.

Resitaaleja Ylönen on soittanut muun muassa Weill Recital Hall at Carnegie Hallissa New Yorkissa ja Concertgebouw Kleine Zaalissa Amsterdamissa. Kamarimusiikkia hän on soittanut ja soittaa monissa kokoonpanoissa maailman eturivin muusikkojen kanssa muun muassa festivaaleilla Suomessa ja ulkomailla.

Vuosina 2003, 2008 ja 2010-12 Ylönen oli kutsuttuna Korsholman musiikkijuhlien taiteelliseksi johtajaksi ja vuosina 2014-2017 samaan tehtävään LuostoClassic festivaalille.

Marko Ylönen on toiminut Sibelius-Akatemian kamarimusiikin professorina vuodesta 2009. Ylösen opettajina ovat olleet Csaba Szilvay, Erkki Rautio, Heikki Rautasalo ja Heinrich Schiff. Hänen sellonsa on Bartolomeo Cristofori 1720-luvulta.

I Lento ma non troppo – Andante – Tempo I
II Allegro vivace – Andante semplice e tranquillo

Nikolai Mjaskovski (1881–1950) on yksi niistä monista neuvostosäveltäjistä, joiden musiikki on unohtunut rajantakaiseksi salaisuudeksi osin poliittisista, osin henkilökohtaisista syistä. Vielä vuonna 1935 hän nautti kuuluisuutta Yhdysvaltoja myöten, ja hänen povattiin jäävän historiaan yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä säveltäjistä. Konservatiivisella musiikillaan Mjaskovski ansaitsi myös neuvostopolitrukkien suosion ja esimerkiksi Leninin kunniamerkin, viisi Stalin-palkintoa sekä Kansantaiteilijan tittelin. Vaan sekään ei säästänyt häntä vuonna 1948 kulttuuriministeri Ždanovin mustalta listalta ja vaientamiselta, ja kun hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin, lapsettoman ja naimattoman Mjaskovskin muistoa ei kukaan jäänyt vaalimaan.

Mjaskovskin tuotanto käsittää peräti 27 sinfoniaa, 13 jousikvartettoa, 9 pianosonaattia sekä kantaatteja, orkesterikappaleita, lauluja. Hänen kuuluisin ja esitetyin sävellyksensä on sellokonsertto c-mollissa (1945). Teos on omistettu sellisti Svjatoslav Knuševitskille, joka soitti sen kantaesityksen maaliskuussa 1945 Moskovassa. Kansainvälisille lavoille teoksen vei Mstislav Rostropovitš, joka myös levytti sen vuonna 1956 Sir Malcolm Sargentin johtaman Philadelphian orkesterin solistina.

Sellokonsertto syntyi keskellä maailmansodan synkimpiä hetkiä, mikä saattaa kuulua teoksen hengessä. Sävelkieli on ytimiään myöten venäläistä. Se pursuaa nostalgiaa ja slaavilaista melankoliaa. Tunnelma on tavattoman haikea. Kaksiosaisen teoksen ensiosa on kuin valituslaulu, jonka keskellä kuullaan sellon laaja, verkkaisuudestaan huolimatta soittajan teknisiä valmiuksia koetteleva soolokadenssi. Toinen osa on nopea. Sellon scherzomaiset pyrähdykset raivaavat tietä orkesterivälisoitoille ja soolokadenssille, joka johdattelee takaisin teoksen henkiseen kotiin. Sinne, mistä kaikki alkoikin, mutta kahta toiveikkaampana.

Teksti: Jaani Länsiö

I Poco sostenuto – Vivace
II Allegretto
III Presto
IV Allegro con brio

 

Beethoven koki suuria tunnekuohuja henkilökohtaisessa elämässään tänään kuultavan kappaleen säveltämisen aikoihin. Hänen kuulonsa oli heikennyt radikaalisti jo 1800-luvun alussa, mistä hän kirjoitti veljilleen niin kutsutussa Heiligenstadtin testamentissa, raastavan tunteikkaassa kirjeessä vuonna 1802.

Teoksen sävellysajoilta on säilynyt muutakin kuin nuotteja, nimittäin jälleen varsin tunteikas kirje, jonka Beethoven viimeisimpien tutkimusten mukaan rustasi nimenomaan kesällä 1812. ”Ikuisesti sinun, ikuisesti minun, ikuisesti meidän” -sanoihin päättyvä kirje ”kuolemattomalle rakastetulle” on yksi maailman kuuluisimmista teksteistä. Se on intohimoinen hellien tunteiden julistus, jonka kohdetta tutkijat ovat pohtineet jo vuosisatoja, rakastuihan Beethoven elämänsä aikana useita kertoja, mutta ei kuitenkaan milloinkaan avioitunut – kukaan ei hänen kosintaansa suostunut.

Seitsemäs sinfonia lumosi wieniläisyleisön kantaesityksessään joulukuussa 1813. Yleisö vakuuttui erityisesti sinfonian toisesta osasta, joka soitettiin vielä uudelleen ylimääräisenä konsertin päätteeksi. Ensimmäisen esityksen jälkeen teoksen voittokulku vain jatkui, ja se on yhä osa niin orkestereiden perusohjelmistoa kuin lukuisten elokuvien ja TV-sarjojen ääniraitojakin.

Beethovenin maanmies, oopperaguru Richard Wagner luonnehti aikanaan etenkin sinfonian hitiksi noussutta toista osaa tanssin apoteoosiksi. Kyseessä ei kuitenkaan suinkaan ole mikään tanssiteos, ja vaikka yhteydessä on joissakin harvoissa esityksissä vähän tanssittukin, on se ennen kaikkea konserttisalien perusohjelmistoa. Seitsemännestä sinfoniasta pidettiin niin paljon, että sen jälkeen kevyempi kahdeksas, niin kutsuttu ”pieni sinfonia”, oli yleisölle suorastaan pettymys.

Teksti: Maija Leino (lyhennetty)