Maailma Mozartin mukaan

Bernard Labadie (s. 1963) on klassisen ja barokkimusiikin kapellimestari, amerikkalaisen kamarimusiikkiorkesterin Orchestra of St. Luke’sin johtava kapellimestari sekä perustamansa kamarikuoron La Chapelle de Québecin taiteellinen johtaja. Hän on perustanut myös kamarimusiikkiorkesteri Les Violons du Royn, jonka johtajana hän toimi vuoteen 2014 saakka. Labadie on syntynyt Quebec Cityssä Kanadassa ja valmistunut Lavalin yliopiston musiikkikorkeakoulusta.

Labadie on vakiovieras tärkeimmissä pohjoisamerikkalaisissa orkestereissa. Euroopassa hän on hiljattain esiintynyt Baijerin radion sinfoniaorkesterin, Rundfunk Sinfonieorchester Berlinin, Monte Carlon filharmonisen orkesterin, Kammerakademie Potsdamin, Skotlannin kamariorkesterin, Mozarteum-orkesterin sekä periodisoitinkokoonpanojen Academy of Ancient Musicin, English Concertin ja Akademie für Alte Musik Berlinin kanssa. Tampere Filharmonian lisäksi Labadie debytoi tällä kaudella Liverpoolin kuninkaallisen orkesterin ja Turun filharmonisen orkesterin kanssa.

Hänen laajaan diskografiaansa kuuluu monia kriitikoiden kiittämiä levytyksiä Dorian, ATMA ja Virgin Classics -levymerkeille. Niihin kuuluvat esimerkiksi Händelin Apollo e Dafne ja Mozartin Requiemin yhteistallenne kamarimusiikkiorkesteri Les Violons du Royn ja La Chapelle de Québec -kuoron kanssa. Molemmat levytykset on palkittu Kanadan omassa Grammy-gaalassa eli Juno Awardsissa.

Sopraano Lucy Crowen (s. 1978) ohjelmisto ulottuu Purcellin, Händelin ja Mozartin teoksista Donizettin Adinaan, Verdin Gildaan ja Janacekin Ovelaan kettuun. Hän on laulanut oopperakokoonpanoissa eri puolilla maailmaa Lontoon kuninkaallisesta oopperasta New Yorkin Metropolitaniin.

Crowe on konsertoinut useiden arvostettujen kapellimestareiden ja orkestereiden kanssa, muun muassa Philadelphian orkesterin kanssa Nézet-Séguinin johdolla, L’Orchestra dell’Accademia Nazionale di Santa Cecilian kanssa Pappanon johdolla, Birminghamin kaupunginorkesterin kanssa Haïmin, Oramon, Nelsonsin ja Gardnerin johdolla, sekä Orchestra of the Age of Enlightenmentin kanssa Mackerrasin ja Egarrin johdolla. Tampereella nyt kuultavan Mozartkokonaisuuden Labadie ja Crowe esittivät viimeksi Clevelandin orkesterin kanssa keväällä 2023.

Resitaalikonsertteja Crowe on pitänyt Amsterdamin Concertgebouw’ssa ja Carnegie Hallissa New Yorkissa. Sopraanoa kuullaan säännöllisesti myös Edinburgin, Salzburgin ja Mostly Mozart -festivaaleilla sekä BBC Promseissa. Crowe on levyttänyt paljon Händelin teoksia. Resitaalidebyytti 2021 Linn Recordsille sisältää Bergin, Straussin ja Schönbergin kappaleita. Parhaan oopperaäänitteen Grammy-ehdokkuus tuli 2021 Janáčekin teoksesta Ovela kettu. Lontoon sinfoniaorkesteria tallenteella johti kapellimestari Simon Rattle.

Lucy Crowe opiskeli Lontoon Royal Academy of Musicissa. Hänet on myös nimitetty oppilaitoksen jäseneksi (Fellow).

I-viulu
Johannes Põlda 1.konser
Robert Traksmann 1.konserttimestari tp.
Maria Itkonen 3. konserttimestari
Liina Nuora-Loijas ***
Lea Antola
Raimo Hannikainen
Ivi Ots
István Szalay
Johanna Koponen tp.

II-viulu
Erkki Louko *tp.
Heidi Kuula **
Kimmo Tullila ***tp.
Heikki Hannikainen
Kristine Lilientale-Birzniece
Eeva-Liisa Suuronen
Pirjo Tulisalmi
Sanna Tullila
Anni Ylikallio

Alttoviulu
Mikhail Slobodjaniuk sooloaltisti
György Balázs *
Vadim Grumeza ***tp.
Heili Hannikainen
Marianne Hautakangas
Elizabete Jokiranta
Satu Kae tp.

Sello
Kalle-Pekka Koponen soolosellisti
Miika Jämsä
Panu Saari
Virpi Välimäki
Hannes Jämsä tp.

Kontrabasso
Jarkko Uimonen *
Viktor Varga **tp.
Juha Kleemola

Huilu
Nina Johnson ***
Seppo Planman

Oboe
Juha Ala **
Nevio Keller

Klarinetti
Jarmo Hyväkkö *
Mark Reding **
Janne Pesonen ***
Reetta Näätänen

Fagotti
Marcin Wosinski **tp.
Sarah Tako ***

Käyrätorvi
Jouni Suuronen **
Timo Ruskeepää

Trumpetti
Eero Kiukkonen **
Pawel Marciniak ***

Patarummut
Tiina Laukkanen *

äänenjohtaja *
vuorotteleva äänenjohtaja **
varaäänenjohtaja ***
tilapäinen tp.

Wolfgang Amadeus Mozartin (1956–1791) viimeinen kesä oli kiireinen. Cosí fan Tutten esitykset pyörivät menestyksekkäästi Wienissä, Taikahuilun sävellystyö oli käynnissä, keskeneräiseksi jäävän Requiemin katkelmat pyörivät mielessä, ja vapaamuurareille lupaamansa seremoniamusiikitkin kysyivät työtunteja – jos eivät luovuutta. Kaiken lisäksi Mozart sai pikavaroituksella oopperatilauksen böömin keisarin Leopold II:n kruunajaisiin, sillä keisarin ykkösvalinta Antonio Salieri oli kiireisiin vedoten
kieltäytynyt. Mozartilla ei ollut varaa sanoa ei. Hän sai La Clemenza di Titon (suom. Tituksen lempeys) libreton käsiinsä heinäkuun puolessa välissä. Ensi-ilta koettiin kuusi viikkoa myöhemmin Prahassa.

Mozart oli ehkä nero, mutta edes hän ei pystynyt tuottamaan kahta täysipainoista kokoillan oopperaa yhtä aikaa. Luultavasti Mozartin avustaja Franz Xaver Süssmayr sävelsi musiikista suuren osan, ainakin resitatiivit, kun mestari itse käytti ideansa mieluummin Taikahuiluun. Yleisö ei lämmennyt La Clemenza di Titolle sen enempää Prahassa kuin myöhemmin Wienissäkään, ja lopulta juhlakalu böömin keisarinnakin tuomitsi sen ”saksalaiseksi roskaksi”. Oopperan nykyään suosituin numero lienee sen alkusoitto, jonka kohottavat fanfaarit eivät niinkään kuvasta tulevien juonenkäänteiden vaan itse kruunajaisten mahtipontista ja juhlavaa tunnelmaa.

Teksti: Jaani Länsiö

Al desio di chi t’adora oopperasta Figaron häät KV 577

Libretisti Lorenzo da Ponten tekstiin syntynyt Figaron häät (1786) perustuu Pierre Beaumarchais’n romaaniin Hullu päivä. Oopperan tarina on yksinkertainen mutta juoni sekava. Tiivistettynä: elosteleva kreivi Almaviva saa nenilleen hyväsydämisten palvelijoidensa nokkeluudesta. Se, miten loppuratkaisuun päädytään, on yksi oopperahistorian mutkikkaimmista ja hämmentävimmistä sokkeloista.

Ensimmäinen Figaron esityskierros Wienissä vuonna 1786 katkesi lyhyeen, mutta se otettiin ohjelmistoon taas kolme vuotta myöhemmin. Tätä varten Mozart sävelsi Susannan aariat uusiksi diivasopraano Adriane Ferrarese del Benelle, joskin nykyesityksissä on tapana pitäytyä alkuperäisissä. Uusi aaria, neljännen näytöksen Al desio di chi t’adora (Sinua ihailevien kaipuu, tule, lennä, toivoni) antaa myös puhaltimille poikkeuksellisesta vastuuta. Aarian aluksi kuullaan oopperan resitatiivi Giunse alfin il momento.

Ruhe sanft, mein holdes Leben oopperasta Zaide KV 344

Vuonna 1779 böömiläinen teatteriseurue saapui Salzburgiin, jossa ooppera ei nauttinut erityistä suosiota. Tilaisuutensa nähnyt Mozart alkoi säveltää eksoottista haaremioopperaa Das Serail, mutta työ takkusi. Idomeneon sävellystyö puski pian päälle, ja keisarin kuolema yllätti sulkemalla teatterit pitkäksi aikaa. Lopullisesti Mozart luopui hankkeesta alkaessaan säveltää Ryöstöä Seraljista.

Mozartin kuoltua leski Constanze myi Das Serailin keskeneräisen käsikirjoituksen kustannettavaksi, ja se sai ensi-iltansa vuonna 1866 Frankfurtissa täydennettynä nimellä Zaide. Nimihenkilön aariassa Ruhe Sanft, mein holdes leben sulttaanin suosikkineito laulaa rakastetulleen, nukkuvalle orjalle Gomatzille tuutulaulun keinuvan menuetin tahtiin.

Maurerische Trauermusik KV 477

Vuonna 1784 Mozart hyväksyttiin yhteen monista wieniläisistä vapaamuurarilooseista. Uusilta ystäviltään hän sai avokätistä tukea ja tiiviin verkoston, jonka lonkerot ulottuivat kaikkialle kulttuuri- ja talouselämään. Vastapalveluksena Mozart sävelsi seremonioihin musiikkia, kuten teoksen Maurerische Trauermusik (Muurareiden surumusiikki, 1785).

Teoksessa on runsaasti symboliikkaa. C-molli-sävellajin kolmen alennuksen etumerkintä viitannee muurareiden pyhään lukuun; klarinettien ja oboen koraaliteema taas liittynee profeetta Jeremiaan valitusvirsiin Salomon temppelin tuhosta, tai kenties psalmiin 133 ”Miten hyvä ja kaunis onkaan veljesten yhteinen, sopuisa elämä”. Se, että teoksen loppu kohoaa valoisaan C-duuriin voi merkitä kahdenlaista valaistumista: joko kuoleman tuomaa kirkastumista tai uudelle muurariasteelle ylenemistä. Teos lieneekin esitetty sekä Mozartin omassa liittymisseremoniassa että herttua Sterlitzin ja kreivi Esterházyn hautajaisissa.

Venga la morte… Non temer, amato bene KV 490

Vuonna 1786 Mozart muokkasi Idomeneosta uuden version ruhtinas Auersbergille järjestettävää yksityisesitystä varten. Samalla Mozart lisäsi Giambattista Varescon alkuperäislibrettoon uusia kohtauksia, joiden tekstistä todennäköisesti vastasi hänen uusi luottokirjoittajansa Lorenzo da Ponte. Yksi uusista aarioista oli Idamanten esittämä Ch’io mi scordi di te?.

Kapellimestari Bernard Labadie kertoo: ”Tänään kuultava konserttiaaria KV 490 on oikeastaan pieni, kokonainen kohtaus, joka alkaa pitkällä resitatiivilla. Jos konserttiesityksessä on yksi laulaja, on resitatiivi tapana aloittaa keskeltä sanoista ”Venga la morte….”. Mozartin konserttiaarioihin perehtyneet saattavat sekoittaa tämän konserttiaarian hieman myöhempään ja uudelleen kirjoitettuun versioon ”Ch’io mi scordi di te?” (KV 505), jossa käytetään samaa tekstiä ja viulun sijaan pianoa. Merkillistä kyllä, teoksen eri muunnokset, ooppera ja konserttiaariat, eivät tunnu typistetyiltä tai välivaiheilta. Mozartin teoksissa jokainen muunnos on täydellinen kokonaisuus.”

Teksti: Jaani Länsiö

Vuonna 1788 Mozartin kynä sylki nuotteja laadusta tinkimättä: pari pianosonaattia, pianotrioja, pianokonsertto, lauluja, tansseja. Kaiken kruununa syntyi kolme sinfoniaa, numerot 39, 40 ja 41, jotka jäivät hänen viimeisikseen. Yleensä Mozart merkitsi tilaukset ja esitykset muistiin, mutta mikään ei viittaa siihen, että näitä sinfonioita olisi häneltä tilattu saati hänen elinaikanaan edes esitetty. On mahdollista, että hän halusi koetella musiikillisia muotoja ilman tilaajatahon paineita, puhtaasti sisäiseen luomisvimmaansa tukeutuen; niin erityislaatuisia ja aikansa konventioita ravistelevia teokset ovat.

Siinä missä sinfonia nro 39 Es-duurissa on ylväs ja voimakas, nro 40 taas Mozartin synkimpiä. Sinfonia nro 41 C-duurissa taas kurottaa kohti valoa poikkeuksellisella energiallaan. Koska ne muodostavat loogisen kokonaisuuden peräkkäin esitettynä, niitä on tulkittu jopa yhdeksi, 12-osaiseksi jättiläissinfoniaksi. Mozart olisi vain jakanut sen kolmeen palaan.

C-duuri sinfonia on Mozartin suurin ja energisin, siksi lisänimi Jupiter. Se alkaa vastakohtien yhteentörmäyksellä ja voiton fanfaareilla, jotka pyörivät eri sävellajeissa koko ensi osan. Toinen osa muistuttaa J.S. Bachin sarabandeja ranskalaiseen tyyliin, kun taas kolmas osa viittaa itävaltalaiseen ländler-tanssiin. Finaali on kenties Mozartin instrumentaalituotannon huipentuma. Teemat ja äänet risteilevät toistensa lomitse, lävitse, yli, ali ja kaikinpäin kääntyneenä niin oikein ja pakottomasti, ettei siihen kykene kuin Mozartin veroinen taituri.

Teksti: Jaani Länsiö