Musiikillinen ihme

Nuno Coelho on toiminut Espanjan Orquesta Sinfónica del Principado de Asturiasin pääkapellimestarina ja taiteellisena johtajana vuodesta 2022 lähtien. Hän on viime kausien aikana debytoinut ja vieraillut useissa nimekkäissä orkestereissa. Viimeaikaisiin kohokohtiin lukeutuvat konsertit Royal Concertgebouwn, BBC Scottish Symphonyn, Helsingin kaupunginorkesterin, Dresden Philharmonien, Staatsorchester Hannoverin, Gävle Symfoniorkesterin, Malmö SymfoniOrkesterin, Residentie Orkestin, Orchestre philharmonique de Strasbourgin, Orquesta Sinfonica de Galician ja Orquestra Simfónica de Barcelonan kanssa. Coelho on johtanut myös oopperatuotantoja. Hän voitti ensimmäisen palkinnon Cadaquésin kansainvälisessä kapellimestarikilpailussa vuonna 2017 ja oli 2018–19 Los Angeles Philharmonicin Dudamel Fellowship -ohjelmassa, joka tukee nuoria kapellimestareita. Portossa syntynyt Coelho opiskeli kapellimestariksi Zürichin taideyliopistossa Johannes Schlaeflin johdolla.

www.nunocoelhoconductor.com

Cédric Tiberghien on kansainvälisesti menestynyt ranskalainen pianisti, jota on kiitetty erityisesti monipuolisuudestaan. Viime kaudella hän debytoi Atlanta Symphony Orchestran kanssa ja soitti mm. London Philharmonic Orchestran, San Francisco Symphonyn ja Orchestre National de Lyonin solistina. Kauden aikana hän esiintyi lisäksi soolo- ja kamarimusiikkikonserteissa Alina Ibragimovan ja Chiaroscuro Quartetin kanssa Lontoossa, Brysselissä ja Berliinissä. Tiberghienillä on pitkäaikainen yhteys Lontoon Wigmore Halliin, jossa hän on esittänyt Beethovenin sävellyksiä. Myös hänen uusin äänitteensä sisältää teoksia Wigmore Hallissa esitetystä ohjelmistosta. Hänen palkittu diskografiansa sisältää mm. Gramophone Magazinen Editor’s Choice -tunnustuksen saaneen tulkinnan Ravelin konsertoista. Viimeisimmän sooloprojektinsa hän on tehnyt Bartókin pianoteoksista. Cédric on Académie Musicale Philippe Jarousskyn jäsen, jossa hän opettaa säännöllisesti.

www.cedrictiberghien.com

I-viulu

Maria Itkonen 3. konserttimestari
Emma Vähälä 2. konserttimestari*tp.
Riikka Marttila *
Liina Nuora-Loijas ***
Lea Antola
Maria Garcia Escudero
Raimo Hannikainen
Lotta Laaksonen
Katri Nikkanen
Ivi Ots
István Szalay
Vitali Torkkeli
Kati Tuominen-Heroja
Janita Oksanen tp.

II-viulu

Erkki Louko *tp.
Heidi Kuula **
Riitta Hallila
Linda Halme
Heikki Hannikainen
Kirsi Korpela-Pulkkinen
Kristine Lilientale-Birzniece
Eeva-Liisa Suuronen
Pirjo Tulisalmi
Anni Ylikallio
Saara Kangas tp.
Josefina Haikarainen tp.

Alttoviulu

György Balázs *
Jenny Asparro***tp.
Kaisa Anttila
Heili Hannikainen
Marianne Hautakangas
Elizabete Jokiranta
Kimmo Kivivuori
Anne Korhonen
Taavi Nachtigall
Satu Kae tp.

Sello

Kalle-Pekka Koponen soolosellisti
Risto Rajakorpi ***tp.
Reinis Birznieks
Miika Jämsä
Maija Juuti
Panu Saari
Virpi Välimäki
Hannes Jämsä tp.

Kontrabasso

Oskari Hanhikoski **
Joni Armio ***
Juha Kleemola
Antti Laulaja
Heikki Lehtinen
Pentti Huhtinen

Huilu

Annaleena Jämsä *
Nina Johnson ***
Seppo Planman

Oboe

Cristian Moré Coloma *
Simeon Overbeck **
Heikki Pöyhönen ***

Klarinetti

Jarmo Hyväkkö *
Mark Reding **
Janne Pesonen ***
Reetta Näätänen

Fagotti

Eri Ikeda **tp.
Sarah Tako ***
Ananta Diaz tp.

Käyrätorvi

Aleksi Mäkimattila *
Jouni Suuronen **
Pauliina Koskela ***
Pasi Tiitinen

Trumpetti

Eero Kiukkonen **
Onni Pietilä ***tp.
Tapio Kilpinen

Pasuuna

Sakari Mäkimattila **tp.
Mikhail Kapustin ***
Ivan Cheung

Tuuba

Harri Miettunen *

Patarummut

Tiina Laukkanen *

Lyömäsoittimet

Harri Lehtinen ***tp.
Tuomo Oravakangas ***
Eppu Hietalahti tp.
Tuomas Marttila tp.

Harppu

Kirsti Vartiainen *

äänenjohtaja *
vuorotteleva äänenjohtaja **
varaäänenjohtaja ***
tilapäinen tp.

Joseph Haydnin (1732–1809) päivätyö Esterházyn palatsin musiikillisena johtajana piti hänet paikallaan lähes 30 vuoden ajan, kunnes hänet vuonna 1790 vapautettiin. Jo tätä ennen hänen sävellyksensä olivat levinneet muusikoiden mukana ympäri Eurooppaa, aina Espanjaan saakka ja etenkin Lontooseen ja Pariisiin, jossa hän oli nauttinut valtavaa suosiota jo 1780-luvun alusta alkaen. Pariisilainen vapaamuurariloosi Olympique ja sen suuri orkesteri oli esittänyt kaikki käsiinsä saamansa Haydnin sinfoniat.

Vuonna 1785 Olympique tilasi Haydnilta kuusi varta vasten orkesterille sävellettyä sinfoniaa. Haydn sai käyttöönsä siihen asti suurimman soittajistonsa, jonka mahdollisuudet hän käytti siekailematta hyväkseen trumpetteja ja rumpuja myöten. Haydnin Pariisin-sinfonioista viimeisenä syntyi nro 82 C-duurissa. Julkaisujärjestyksessä se on silti ensimmäinen.

Ensiosa on kuninkaallisten fanfaarien sarja. Toinen osa esittelee muunnelmia mollin ja duurin välillä leikkivästä teemasta, kun taas menuetti on poikkeuksellisen majesteettinen. Finaalissa kuullaan säkkipillimäinen, pitkän urkupisteen päällä leikkivä melodiaa. Sinfonian lisänimi Karhu on vuodelta 1829 eikä siis Haydnin keksimä. Väitetään, että finaaliosan musiikki muistutti 1800-luvun kuulijoita katutaiteilijoista ja heidän kesytettyjen karhujensa tanssinumeroista.

Teksti: Jaani Länsiö

Maurice Ravelin (1875–1937) vuosikymmeniä hahmottelema pianokonsertto alkoi vuonna 1928 vihdoin konkretisoitua. Lopulta konserttoja syntyikin kaksi yhdellä kertaa. Hän oli palannut konserttimatkalta Amerikasta, jossa hän ensimmäistä kertaa kuuli George Gershwiniä, jazzia ja klassista yhdistelevää tyyliä, johon hän alkoi säveltää svengaavaa G-duurikonserttoa. Ennen kuin teos ehti valmiiksi, kiinnostavampi haaste tuli kuvaan: maailmansodassa vammautunut pianisti Paul Wittgenstein tilasi Ravelilta kiireesti konserton vasemmalle kädelleen.

Wittgenstein oli hankala asiakas, joka tilaili teoksia vain teilatakseen ne. Teokset jäivät usein esittämättä, koska hänellä oli niihin yksinoikeus kuolemaansa saakka. Esimerkiksi Karl Weiglin, Paul Hindemithin ja Sergei Prokofjevin konsertot unohtuivat vuosikymmeniksi, kun taas Benjamin Britten alentui korjailemaan omaansa, kunnes se kelpasi Wittgensteinille. Ravelin konsertto oli kokea saman kohtalon. ”Mitä ovat nämä jazziin hukutetut rytmit ja harmoniat?” Wittgenstein pauhasi. ”Tämänhän pitäisi olla klassista! Entä tämä sisääntuloni pitkä soolo? Jos olisin halunnut soittaa yksikseni, en olisi tilannut konserttoa!” Tällä kertaa oli Wittgensteinin vuoro joustaa, ja konsertto kuultiin Wienissä tammikuun 5. päivänä 1932 sellaisenaan. Runsas viikko myöhemmin myös Ravelin G-duurikonsertto näki päivänvalon Pariisissa.

Kolmeosainen, tauotta esitettävä konsertto alkaa kellarista korkeuksiin kurottavalla murinalla, joka  halkaisee taivaat solistin atleettisen soolokadenssin tieltä. Ensiosan teemat tiivistyvät scherzomaisiksi tansseiksi, jotka yhdistelevät vapaasti jazzin ja bluesin hahmoja. Päätöstä kohti tyyntyvät tempot kiihtyvät vielä kerran soolokadenssiin, kunnes vain alle 20-minuuttinen matka päättyy yhtä uljaasti kuin alkoikin.

Teksti: Jaani Länsiö

Siinä missä Bedřich Smetana rakensi tšekkiläisen musiikin identiteetin, Antonín Dvořák (1841–1904) teki tšekkiläisyydestä kansainvälisen vientituotteen. Dvořák kypsyi rooliinsa hitaasti, vielä 1870-luvun puolivälissä hän sävelsi sinfonioita Brahmsia imitoivalla saksalaistyylillä, kunnes hän kustantaja Fritz Simrockin ehdotuksesta kääntyi kohti böömiläisiä rytmejä ja harmonioita. Slaavilaisten tanssien (1878) ja rapsodioiden (1878) suursuosio avasi Dvořákin korvat kotiseudun kauneudelle. Uuden, uljaan kansallisromanttisen tyylin suurimpana symbolina syntyi kuudes sinfonia D-duurissa (1880).

Böömiläisyys ilmenee esimerkiksi siten, että teemat kuullaan usein ensin klarineteilla ja oboeilla, mikä viittaa paikalliseen puhallinperinteeseen. Muutoin kuudes sinfonia noudattaa klassista, neljäosaista kokonaismuotoa, jossa sonaattimuotoinen ensiosa Allegro non tanto johtaa rondo-muotoiseen, kaihomieliseen Adagioon ja siitä Scherzoon, joka soi nyt tšekkiläisen furiant-tanssin tahtiin. Finaali koukkaa loppufuugan kautta kohti ekstaattisia korkeuksia.

Kuudes oli Dvořákin ensimmäinen kustannettu ja julkaistu sinfonia. Kantaesityksen piti tapahtua joulukuussa 1880 Wienissa, mutta teoksen tilannut kapellimestari Hans Richter siirteli esitystä aina uudella verukkeella. Lopulta syyksi paljastui orkesterilaisten protestointi. He pitivät Dvořákia liian nimettömänä tulokkaana soitettavaksi kahtena peräkkäisenä kautena, vaikka rapsodioiden esitys olikin ollut menestys. Kantaesitys siirtyi Prahaan, jossa Adolf Čech johti sen maaliskuussa 1881 Tšekin filharmonikoiden konsertissa. Wienin ensiesitys sai odottaa yli 60 vuotta.

Teksti: Jaani Länsiö