Rakkausseikkailuja

Nuno Coelho (s. 1989) avaa parhaillaan ensimmäistä kauttaan Espanjan Oviedossa toimivan Asturiasin sinfoniaorkesterin (Orquesta Sinfónica del Principado de Asturias) ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana. Lisäksi hän jatkaa lissabonilaisen Gulbenkian-orkesterin vierailevana kapellimestarina.

Coelhon ohjelmisto ulottuu barokin, klassisen ja romantiikan aikakausista nykymusiikkiin ja oopperaan. Kuluvan kauden kohokohtia muualla ovat debyytit Royal Concertgebouw Orchestran, Tampere Filharmonian ja Sinfonieorchester St Gallenin kanssa. Lisäksi Coelho palaa vierailemaan Antwerpenin sinfoniaorkesteriin ja Teneriffan sinfoniaorkesteriin. Hän on myös lähdössä kansainväliselle kiertueelle Espanjan kansallisen nuoriso-orkesterin kanssa.

Portugalin Portosta lähtöisin oleva Coelho opiskeli viulunsoittoa Itävallassa Klagenfurtissa ja Brysselissä sekä orkesterinjohtamista Zürichissä Johannes Schlaeflin johdolla. Hän voitti ensimmäisen palkinnon Cadaquésin kansainvälisessä kapellimestarikilpailussa vuonna 2017. Vuosiksi 2018–19 Coelho valittiin Los Angelesin filharmonikoiden lupaaville kapellimestareille suunnattuun Dundamel Fellow -ohjelmaan. Hän on työskennellyt mm. Bernard Haitinkin, Susanna Mälkin ja Gustavo Dudamelin apulaiskapellimestarina.

Eric Lu (s. 1997) on yhdysvaltalainen pianisti. Hänen uransa käynnistyi vuonna 2018 Leedsin kansainvälisen pianokilpailun voitosta. Ensimmäisen kerran kansainväliseen huomioon hän kuitenkin nousi jo vuonna 2015 voittaessaan Chopin-kilpailun Varsovassa vain 17-vuotiaana.

Massachusettsissa syntynyt Eric on valmistunut Curtis Institute of Music -konservatiosta Philadelphiasta. Hän opiskelee Robert McDonaldin ja Jonathan Bissin johdolla ja työskentelee nykyään Berliinissä ja Bostonissa. Lu on kuulunut BBC:n New Generational Artist -ohjelmaan vuodesta 2019 alkaen.

Eric Lun kausi 2022/23 sisältää tilauskantaesitykset Lontoon sinfoniaorkesterin ja Bostonin sinfoniaorkesterin kanssa. Hän kiertää konsertoimassa myös muualla Euroopassa ja Aasiassa. Kohokohtia aikaisemmilta kausilta ovat olleet mm. esiintyminen Los Angelesin Filharmonikoiden kanssa Hollywood Bowlissa ja BBC Promeissa Shanghain sinfoniaorkesterin kanssa.

Eric on konsertoinut resitaalina eri puolilla Eurooppaa, Venäjällä ja Etelä-Amerikassa. Hän palaa säännöllisesti konsertoimaan Lontoon Wigmore Halliin ja Varsovan filharmoniseen saliin.

Ensimmäisellä studioalbumillaan Eric tulkitsi Chopinin 24 preludia ja Schumannin Geistervariationen. Vuonna 2020 julkaistu levy keräsi kriitikoilta kiitosta, ja BBC Music Magazine valitsi sen ’Vuoden instrumentaalilevyksi’. Ericin seuraava albumi, joka pitää sisällään Schubertin sonaatteja, julkaistaan tammikuussa 2023.

Osan Wolfgang Amadeus Mozartin (1756–1791) menestyksestä voi selittää sillä, että hän tunsi yleisönsä. Italian-vuosinaan hän sävelsi aina paikalliseen makuun. Kun hän matkusti Pariisiin, hän räätälöi sinfonian (nro 31) sikäläisille kuulijoille – ja jopa muokkasi teosta palautteen perusteella. Prahassa esitettävään sinfoniaan (nro 38) hän lisäsi upeita puhallinosuuksia, koska böömiläinen perinne ikään kuin velvoitti. On myös helppo vetää raja Mozartin Salzburgin-aikaisten ja Wienin-aikaisten teosten välille; maailman musiikkipääkaupunkia ei olisi valloitettu pikkukaupungin iltamaviihteellä.

Sinfonia B-duurissa nro 33 (1779) on toiseksi viimeinen Mozartin Salzburgiin piispanhoville säveltämistä sinfonioista. Orkesteri on pieni, ja osiakin oli italialaisen perinteen mukaisesti vain kolme. Mozart lisäsi sinfoniaan menuetin ilmeisesti Wienissä vuonna 1782, mutta dokumentteja teoksen esityksistä ei ole jäänyt. Sen on täytynyt silti olla suosittu, sillä partituurin kopioita on löytynyt ainakin Prahasta, Modenasta, Frankfurtista ja Grazista.

Teksti: Jaani Länsiö

Pianokonsertto oli Mozartin tärkein sävellysmuoto; teinitähtenä hän sovitti aikansa suuruuksien pianokappaleet konsertoiksi ja heti Wieniin muutettuaan elätti itsensä käytännössä vain konserttoja säveltämällä vuosien ajan. Mozartin esiintymiset olivat tapauksia, joita yleisö osasi odottaa. Jokainen uusi konsertto siirsi pianon mahdollisuuksia taas pykälän kauemmaksi.

Ajat muuttuivat nopeasti 1780-luvun lopulla. Mozartin tähti haalistui, ja vain Prahassa häntä ihailtiin kuten Wienissä vielä muutama vuosi aiemmin. Avokätiseksi musiikin ystäväksi tiedetty keisari Joosef II oli kuollut, ja seuraaja Leopold II piti kukkaronnyörit soukemmalla. Mozartin ystävä Josef Haydnkin teki lähtöä Lontooseen.

Mozartin viimeiseksi jäänyt pianokonsertto B-duuri (1791) valmistui vain 11 kuukautta ennen Mozartin kuolemaa. Teos on kuin kaikista edeltäneistä konsertoista erkaantunut, katkeransuloinen yhteenveto, epilogi. Loisteliaat pianotemput ovat hioutuneet hetken aforismeiksi, myrskyt hälventyneet tyyneydeksi ja luutuneita konventioita uhmanneet neronleimaukset muodon varmuudeksi. Kantaesitys tammikuun 5. päivänä 1791 koettiin sekin Mozartin oman konsertin sijasta klarinetisti Josef Beerin varainkeruutilaisuudessa. Leikkisän finaalin pääteemasta Mozart sävelsi vielä samana vuonna laulun Kevään odotus.

Teksti: Jaani Länsiö

Vuonna 1995 Cheltenhamin musiikkijuhlilla kantaesitetty kamariooppera Powder Her Face oli brittisäveltäjä Thomas Adèsin (s. 1971) läpimurto. Ooppera herätti suurta ihailua ja yhtä suurta pahennusta. Adès onnistui tarjoamaan törkyisen tirkitysaukon brittiläisen yläluokan dekadenssiin kertomalla 1950–60-luvuilla julkisuuteen nousseen herttuatar Margaretin skandaalinkäryisen tarinan: kotipolttoista erotiikkaa, oikeussalidraamaa, irtosuhteita ja avioeroja, jotka olivat ruokkineet juorulehtiä ja kansalaisten kohunnälkää. Powder Her Face osui makeasti hermoon, jonka toinen pää roikkui vielä kirkkaassa muistissa, toinen tiukasti nykypäivässä tai jopa tulevaisuudessa. Vuonna 2022 herttuattaren edesottamuksia tuskin kauhisteltaisiin, vaan ihailtaisiin hienosti rakennettuna some-julkisuutena.

Menestyksen myötä Adès on viime vuosiin saakka laatinut erillisiä orkesterisarjoja oopperan parhaista paloista. Vuonna 2007 hän laati sen tansseista orkesterisarjan Aldeburghin festivaalin tilauksesta ja kasvatti samalla alkuperäisen monttubändin täydeksi sinfoniaorkesteriksi. Sarja esittelee ensin herttuattaren asuttaman hotellin henkilökuntaa, kunnes siirtyy kohti haalistuvia muistoja ja hurvitteluita tavalla, joka ei turhaan peittele oopperan vinksahtanutta luonnetta. Musiikin ilmiselvät innoittajat löytyvät Alban Bergin Lulusta, Kurt Weillin berliiniläisoopperoista ja Benjamin Brittenistä – sarjan osat huokuvat 1920-lukulaista kabareehenkeä, jonka himokas iloluontoisuus hehkuu enemmän kuin aavistuksen paheellisissa väreissä.

Teksti: Jaani Länsiö

Richard Strauss (1874–1949) oli 1900-luvun vaihteen suosituin ja monella tavalla rohkein oopperasäveltäjä. Hän nousi pinnalle traagisilla, myyttisiin kertomuksiin nojaavilla teoksillaan Salome ja Elektra, mutta siirtyi nopeasti kohti komediaa ja vaihtoi raskaan, uudistusmielisen harmoniamaailman uusklassiseen keveyteen. Tyylillinen U-käännös tuotti historian kenties isoimman hittioopperan, Ruusuritarin (1911). Yleisö rakasti teosta, ja sitä esitettiin yksin Dresdenissä ensi-iltavuotenaan peräti 50 kertaa. Pian koko Eurooppa hyräili sen melodioita. Loppuunmyytyihin näytöksiin kuljettiin Ruusuritari-junilla, joissa tupruteltiin Ruusuritari-sikareita ja kilisteltiin Ruusuritari-samppanjaa.

Oopperan tapahtumat sijoittuvat 1750-luvun Wieniin, jossa salarakas Octavian viettelee Marsalkattaren ja nuori Sophie välttelee irstaan paroni Ochsin lähentelyä. Valeasut ja väärinkäsitykset sekoittavat pakkaa, ja kommellusten jälkeen nuoripari saa toisensa upeiden wieniläisvalssien säestyksellä. Straussia ei paljon haitannut, että varsinainen wienervalssi keksittiin vasta noin sata vuotta oopperan tapahtumien jälkeen.

Ruusuritarin parhaista paloista koottiin sarja vuonna 1945 Straussin luvalla. Alkufanfaari vie keskelle Octavianin ja Marsalkattaren sänkypuuhia, jotka ovat vaskien kuohuvasta hurjastelusta päätellen saavuttamassa huippunsa. Pian esitellään oopperan keskeinen elementti, hopearuusu, joka soi kromaattisisesti helisevillä soinnuilla. Seuraa lemmekäs, lukuisten soolojen melodinen kohtaus Octavianin ja Sophien kesken, ja kohta paroni kompuroi sisään vaskijylinän seasta tanssiakseen mielivalssinsa. Herkulliset pidätykset ja paisutukset kuvaavat sitä haikeaa hetkeä, kun Marsalkatar ja paroni huomaavat nuorten valinneen toisensa vanhusten sijasta. Viimeinen valssi päättää sarjan riehakkaasti.

Teksti: Jaani Länsiö