Sodassa ja rakkaudessa

Mario Venzago (s. 1948) toimi Bernin sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana vuoteen 2021. Sitä ennen hän on toiminut vastaavissa rooleissa Indianapolisin ja Göteborgin sinfoniaorkestereissa, Baskimaan kansallisorkesterissa, Baselin sinfoniaorkesterissa, Grazin oopperassa ja filharmonisessa orkesterissa, Deutsche Kammerphilharmonie -kamariorkesterissa, Heidelbergin filharmonisessa orkesterissa sekä sinfoniaorkesteri Musikkollegium Winterthurissa. Tapiola Sinfoniettan taiteellisena kumppanina hän toimi 2019 asti.

Sveitsiläiskapellimestarin pitkän uran varrelle on mahtunut vierailuja mm. Berliinin filharmonisen orkesterin, Leipzigin Gewandhaus-orkesterin, Philadelphian ja Bostonin sinfoniaorkesterien, Lontoon filharmonisen orkesterin, Ranskan radion orkesterin ja NHK-sinfoniaorkesterien kapellimestarikorokkeille. Hän on käynyt johtamassa myös Ranskan radion filharmonista orkesteria, Tanskan kansallista sinfoniaorkesteria sekä Suomen Radion sinfoniaorkesteria.

Venzago on työskennellyt maailmankuulujen solistien ja oopperaohjaajien kuten Ruth Berghausin, Peter Konwitschnyn ja Hans Neuenfelsin kanssa. Useat hänen levytyksistään ovat saaneet kansainvälisiä palkintoja. The other Bruckner -äänitesarja on kerännyt kriitikoilta kiitosta kansainvälisesti. Sarja sisältää Brucknerin kaikki kymmenen sinfoniaa Venzagon johtamina.

Ennen kapellimestariksi ryhtymistään Venzago toimi konserttipianistina, ja viime aikoina hän on kapellimestariuden lisäksi omistautunut yhä enemmän säveltämiselle. Parhaillaan hän työskentelee usean teoksen parissa, ml. kaksi oopperaa. Vuonna 2021 Venzago kantaesitti viulukonserttonsa Bernin sinfoniaorkesterin kanssa, solistina viulisti Soyoung Yoon.

Tämän hetken eturivin sopraanoihin kuuluva Marjukka Tepponen (s. 1984) on valloittanut karismallaan niin yleisön kuin kriitikotkin suomalaisilla ja kansainvälisillä ooppera-areenoilla. Hän valmistui Sibelius-Akatemiasta vuonna 2012 erinomaisin arvosanoin, opettajanaan Marjut Hannula. Tepponen on täydentänyt opintojaan mm. Wienissä professori Hilde Zadekin opissa. Hän on voittanut Timo Mustakallio -laulukilpailun (2008) ja Lappeenrannan valtakunnallisten laulukilpailujen naisten sarjan (2010).

Sopraanon oopperadebyytti tapahtui Jyväskylän Oopperan La Traviatan Violettana vuonna 2008, ja siitä lähtien hän on ollut vakiovierailija niin maakuntaoopperoissa, Savonlinnan Oopperajuhlilla kuin Suomen Kansallisoopperassakin. Keväällä 2024 Tepponen lumoaa jälleen La Traviatan Violettan roolissa Tampereen Oopperassa.
Ulkomaan debyyttinsä hän teki Itävallassa syyskuussa 2010 Grazin oopperassa laulamalla Mimín roolin Puccinin oopperassa La bohème. Mimin lisäksi Tepposen merkittävimpiin rooleihin ovat kuuluneet mm. Mozartin Cosi fan tutten Fiordiligi sekä Tšaikovskin Jevgeni Oneginin Tatjana. Tepponen tunnetaan myös ahkerana konsertoijana sekä klassisen että kevyemmän musiikin saralla. Hän on levyttänyt useita albumeja ja oopperatallenteita, mm. Gounodin Faustin Naxos-levymerkille.

Jo 1700-luvun lopulla Wienissä väiteltiin italialaisen ja saksalaisen musiikin paremmuudesta. Italialaissäveltäjät olivat pitkään hallinneet kaupungin oopperatarjontaa, johon vain Mozart onnistui lyömään ajoittaista kiilaa saksankielisillä teoksillaan. Myöhemmin Beethoven epäonnistui Fideliollaan, ja jakolinja vakiintui yhä selvemmin: saksalaiset säveltäköön sinfonioita, italialaiset keskittyköön oopperaan.

Epäsuhtaa yritti korjata Wienin Kärtnertortheaterin johtaja, italialainen Domenico Barbaia, tilaamalla vuonna 1822 kaksi saksalaista oopperaa: Carl Maria von Weberiltä Euryanthen ja Franz Schubertilta (1797–1828) Fierrabrasin. Ne täydentäisivät kausiohjelmassa useita Gioachino Rossinin teoksia, joiden valmisteluja säveltäjä itse oli saapunut kaupunkiin valvomaan. Kuten saattoi arvata, uransa huipulla paistatelleen italialaismestarin hupailut täyttivät katsomot hetkessä, kun taas Weberin ooppera floppasi täysin. Suuremmilta tappioilta välttyäkseen Barbaia hyllytti Schubertin Fierrabrasin jo ennen ensi-iltaa. Ohjaaja Joseph Kupelwieser erosi protestina, mutta se ei enää auttanut.

Schubert ei siis koskaan kuullut oopperaansa soitettuna. Katkelmia konserttiversiona siitä esitettiin vasta seitsemän vuotta Schubertin kuoleman jälkeen, ja näyttämöllekin se saatiin vasta vuonna 1897, silloinkin leikeltynä. Kokonaisena Fierrabras esitettiin todennäköisesti vasta vuonna 1988 Theater an der Wienissä Claudio Abbadon johdolla. Mauriritari Fierrabrasin seikkailuista sodassa ja rakkaudessa kertovan oopperan alkusoitto johdattelee Kaarle Suuren aikaan, jossa paimenaiheet ja sankarilliset vasket vaihtelevat dramaattisesti tunnelmasta toiseen.

Teksti: Jaani Länsiö

Itävaltalainen Alban Berg (1885–1935) tunnetaan niin sanotun Wienin toisen koulukunnan keskeisimpänä hahmona. Siinä missä ensimmäinen koulukunta 1800-luvun taitteessa vei Haydnin, Mozartin ja Beethovenin johdolla musiikkia barokista klassismin kautta romantiikkaan, johdattelivat Arnold Schönberg, Anton Webern ja Berg musiikin kohti modernismia ensimmäisen maailmansodan molemmin puolin.

Berg pysyi kolmikosta romanttisimpana. Vaikka hänkin omaksui dodekafoniset lainalaisuudet sävelkieleensä, voimakas tunneilmaisu pysyi esimerkiksi pianosonaatin (1909), jousikvarteton (1910) ja viulukonserton (1935) rakennusaineina. Bergin suurin valmiiksi ehtinyt teos on Georg Büchnerin sata vuotta aiemmin kirjoittamaan näytelmään perustuva ooppera Wozzeck (1925), jota hän sävelsi vuodesta 1914 alkaen. Traumatisoituneen, harhoihinsa hukkuvan sotamiehen tarinasta tuli henkilökohtaisesti koskettavampi Bergin palattua vuonna 1918 ensimmäisen maailmansodan rintamalta.

Berg irrotti Wozzeckista kolme fragmenttia kapellimestari Hermann Scherchenille vuonna 1924, jo ennen itse oopperan kantaesitystä. Osat keskittyvät Wozzeckin vaimon Marien ympärille. Alkusoitto (I Hitaasti – marssitempo) johdattaa ensimmäisen näytöksen sotilasmarssiin, kehtolauluun ja tanssikohtaukseen; toisessa fragmentissa (II Teema ja variaatiot) Marie etsii Raamatusta lohdutusta petettyään miestään; kolmannessa osassa (III Hitaasti) Wozzeckin itsemurhaa kuvaava välisoitto vie kohti loppukohtausta, jossa pariskunnan lapsi kuulee äitinsä menehtyneen.

Teksti: Jaani Länsiö

Robert Schumannin (1810–1856) sinfonikon ura alkoi vuonna 1841 menestyksekkäästi Kevät-sinfonialla, mutta tyssäsi jo samana vuonna – kokonaisen muotoajattelun uudistanut toinen sinfonia d-mollissa floppasi täysin ja näki päivänvalon uudestaan vasta kymmenen vuotta myöhemmin korjattuna versiona. Toisena valmistunut sinfonia tunnetaan nykyään numerolla neljä. Sinfoniana nro 2 tunnetaan sen sijaan op. 61 C-duuri, jonka kantaesityksen Felix Mendelssohnin johti syksyllä 1846 Leipzigissa.

Ensimmäisen ja toisen sinfonian väliin jääneet viisi vuotta olivat Schumannille käänteentekevät. Lähinnä pianosäveltäjänä kunnostautunut Schumann kehitteli sävelkieltään etenkin kamarimusiikilla, suurella oratoriolla ja fantasiamaisella pianokonsertolla, eikä enää säveltänyt pianon ääressä vaan sisäisellä korvalla ja mielikuvituksella. Samalla hän eristäytyi muista ihmisistä, vaihteli asuinkaupunkia ja kärsi musertavasta masennuksesta, mitä sitkeä tinnitus tuskin helpotti. Nykyään tiedetään, että oireet viittasivat syfilikseen, johon hän kuolisi mielisairaalassa kymmenen vuotta myöhemmin. Schumann käytti toisen sinfonian luonnostelemiseen viikon, mutta viimeistelemiseen lähes vuoden.

Neljäosaisen sinfonia on äärilaitojen taidetta: ensiosa trumpetteineen ja patarumpuineen on Schumannin ehkä sankarillisinta musiikkia, mihin toisen osan scherzo vastaa asiaan kuuluvalla vauhdilla. Adagio sen sijaan syöksyy melankolian ytimeen, jolle voitokas finaali tarjoaa yhtä vahvan vastapainon.

Teksti: Jaani Länsiö