”Kuulen sen sisälläni” – Sebastian Fagerlundin musiikki puhuu luonnon kieltä

Säveltäjä Sebastian Fagerlundin musiikki kumpuaa luonnon voimista ja saariston maisemista. Fagerlund on Tampere Filharmonian kauden 2025/26 teemasäveltäjä. Musiikkitoimittaja Jaani Länsiö tapasi säveltäjän meren äärellä Helsingin Uunisaaressa kesäkuussa 2025. Haastattelussa hän kertoo musiikistaan sekä Tampereella alkavalla konserttikaudella kuultavista teoksistaan.

Kesäkuisena aamupäivänä Helsingin Uunisaari on vasta heräilemässä kesään. Sinisenä kimaltelevan horisontin lävitse lipuu sorsapariskunta jälkikasvuineen karikkoja väistellen. Säveltäjä Sebastian Fagerlund katsoo, kuinka kaukaisuudesta kohti ryömivät mainingit lakoavat tasaisella tahdilla hänen jalkojensa juureen. Miljoonien vuosien tasaiseksi silittämä kallio pysäyttää niistä osan; toiset jatkavat matkaansa vain paiskautuakseen pian Kaivopuiston venesataman huvipursiin tai betoniseen laituriin.

Meren liikkeet ja muodot kiehtovat Fagerlundia. Hän kasvoi katselemalla vesimassan kehityskaarta ja vuoden kiertoa Paraisilla aina täysi-ikäiseksi saakka. Samoissa maisemissa Turun saaristossa on myös hänen nykyinen kesämökkinsä. Hän viettää siellä useita kuukausia vuodesta, etenkin kesällä.

Tulevana itsenäisyyspäivänä 53-vuotta täyttävä Fagerlund on joutunut tunnustamaan itselleen sen, minkä konserttiyleisö on jo kauan sitten huomannut: luonto, merivirtojen mahti, horisonttia puhkovat kalliot ja korvia kouluttanut lähes tauoton kohina on istuttanut häneen saaristolaisen identiteetin, josta hänen musiikkinsa niin usein muistuttaa. 

– Joitakin vuosia sitten aloin ihmetellä, että olenko todella se merellisen luonnon säveltäjä, jollaisena minut aina kuvataan. Sitten katsoin teoslistaani 20 vuoden taakse ja jouduin myöntämään, että totta se on, hän sanoo.

Luonto on tavalla tai toisella vaikuttanut useisiin Fagerlundin teoksiin – vähintäänkin otsikkotasolla: Woodlands, Windways, Terral, Stone on Stone, Stonework, Autumn Equinox, Imaginary Landscapes, Sky 1 ja 2, Revontulet. 

Nimet ovat tarkoituksella tulkinnanvaraisia.

– Kappale saa nimensä usein keskellä prosessia tai jälkikäteen. En halua nimellä osoittaa tai vääntää rautalangasta, vaan pikemminkin antaa hienovaraisia viitteitä kuulijalle.

Fagerlund ei juurikaan selittele musiikkinsa ohjelmaa, laadi teoksilleen yksityiskohtaisia kuunteluohjeita tai käytä säveliä aatemaailmaansa julistamiseen.

– Se, että inspiroidun luonnosta, on mielestäni kannanotto ympäristönsuojelun puolesta jo sinänsä, hän sanoo.

Romantiikka elää sittenkin

Vaikka Fagerlundin sävelkieli on kaukana 1800-luvun ihanteista tai esimerkiksi Jean Sibeliuksen luontokuvauksista, häntä voi hyvällä syyllä kutsua romantikoksi. Itse asiassa vertaus jopa imartelee häntä. 

Näin ei ollut aina. Kun Fagerlund opiskeli Sibelius-Akatemiassa 2000-luvun taitteessa, klassisen musiikin sävellyksenopetus nojasi melko tiukkoihin modernismin sääntöihin.

Karkeasti yksinkertaisten modernistinen musiikki perustuu puhtaasti järkeen, eikä missään nimessä tunteeseen. Säveltäjän tehtävä ei ollut kuvitella näkyjä ja tarinoita pukeakseen niitä soivaan muotoon, vaan hänen tuli asetella nuotit paperille ennalta määrättyä sisäistä logiikkaa noudattaen. Oikeaoppisuus ja analyyttisyys olivat avainasemassa.

Suuntaus oli perua toisen maailmansodan jälkeen syntyneestä tunnetyhjiöstä. johon etenkin keskieurooppalainen modernismi ja sen myötä suomalainen sävellysihanne oli tukeutunut jo yli puolen vuosisadan ajan. Musiikin oli synnyttävä musiikin itsensä vuoksi. Aaltojen, kallioiden, myrskyjen, rakkauden, uskon ja toivon tai vaikkapa kaupungin hälinän maalaileminen kuului menneeseen aikaan, romantikoille – ja romantiikka oli päättynyt viimeistään, kun kylmä sota alkoi. Saksa ja Suomi olivat – ja ovat yhä – tyylisuunnan vahvimpia ja viimeisiä linnakkeita Euroopassa.

Kun nuori säveltäjäpolvi alkoi kyseenalaistaa järkiperäisen musiikin mielekkyyttä ja modernismi alkoi vedellä viimeisiään vuosituhannen lopulla, tyylin vastustajat keksivät sille pilkkanimen: änkyrämodernismi.

Nuorelle Fagerlundille modernismin tiukat säännöt tuntuivat turhan kahlitsevilta.

Heti valmistuttuaan säveltäjäksi vuonna 2004 Fagerlund joutuikin kohtaamaan elämänsä ensimmäisen – ja toistaiseksi viimeisen – kirjoitusblokin. Hänen sisällään soi aivan erilainen musiikki kuin mitä hän koki ulkomaailman häneltä haluavan. Samoihin aikoihin hän oli menettänyt isänsä. 

Identiteetti oli joutunut koetukselle. Uutta musiikkia ei siinä tilassa syntynyt.

Kuukausia kestänyt tyhjän sivun kammo hellitti lopulta tammikuussa 2006, kun hän matkusti Barcelonaan pitämään seuraa vaimolleen Angelika Klasille, joka osallistui siellä oopperamestarikurssille. Arkkitehtuurin ja ihmismassojen sijasta Barcelonassa Fagerlundia viehätti ennen kaikkea aava meri, joka symboloi hänelle mahdollisuuksia ja vapautta.

– Barcelona ei vielä silloin ollut ihan niin trendikäs kuin nyt. Asuimme todella kämäsessä hotellissa La Ramblalla, ja joka aamu kävelin take away -kahvi kädessäni satamaan. Istuin vain ja katselin merelle. En tehnyt mitään. Hiljalleen sain etäisyyttä akateemiseen maailmaan ja päässäni alkoi muodostua klarinettikonserton finaalin aihe. Siitä tuli koko teoksen kantava teema.

Klarinettikonsertto syntyi kevään aikana ja kantaesitettiin kesällä 2006 Korsholman musiikkijuhlilla. Konserton kiivas, suorastaan hengästyttävä finaali on kuvaavasti nimeltään Urbana. 

Vaikka Fagerlund on viettänyt koko aikuisikänsä kaupungeissa ja matkustelee teostensa esityksiä varten maailman suurimpiin konserttikeskuksiin, hänen musiikissaan ei Urbanan lisäksi kuulu kerrostaloja halkovien asfalttiteiden, ihmisvilinän tai moottoreiden meteliä.

– Kulloinenkin olinpaikkani ei muuta sisäistä maailmaani. En ole maalainen enkä kaupunkilainen, vaan saaristolainen. Matkoiltakin palatessa olo helpottaa äkkiä, kun pääsee Lauttasaaren saunaseuran löylyihin ja avantoon. En voisi kuvitellakaan, että asuisin muualla kuin rannikolla.

Tiivis suhde Tampere Filharmoniaan

Nopeasti paljastui, että Fagerlundin ahdistus ja huoli sisäisen äänensä noudattamisesta paljastui turhaksi, kuten peloilla on usein tapana. Maine kotimaisella ja kansainvälisellä kentällä kasvoi harppauksittain, kun seuraavina vuosina syntyivät esimerkiksi Isola kamariorkesterille ja kamariooppera Döbeln. 

Vuonna 2010 valmistunut orkesteripommi Ignite oli Fagerlundin lopullinen läpimurto. Sille myönnettiin Teosto-palkinto, kotimaisen musiikin ehkä arvostetuin vuosittainen tunnustus.

Ignite oli myös Fagerlundin ensimmäinen puhtaasti orkestraalinen suurteos. Hän panikin siihen tehoja ehkä enemmän kuin yhteenkään teokseen siihen saakka; olihan se Radion sinfoniaorkesterin ja Sakari Oramon tilaus, puolituntinen järkäle, joka oli nykymusiikkiteokselle harvinaislaatuisesti sijoitettu konsertin pääteokseksi. 

– Kantaesitys oli niin järisyttävä kokemus, etten koskaan unohda sitä. Koska se oli Finlandia-talossa, ja sen akustiikka on mitä on, latasin siihen valtavasti sointisyvyyttä etenkin bassopuolelle.

Ignite on englantia ja tarkoittaa syttymistä tai sytyttämistä. Nimi kuvaa teosta hyvin. Igniteen Fagerlund visioi alati tiiviimmäksi kiertyvän spiraalin, jonka kehää kiertää sinne tänne sinkoutuvia esineitä. Vaikka ne lentävät näennäisen kaoottisesti, ne palaavat aina radalleen. Pyörremyrskyksikin sitä voisi kuvailla. Kaoottisesti sinkoilevan kierteen keskellä on musiikillinen suvantokohta, tai myrskynsilmä, jossa kuullaan kaikuja englantilaisen renessanssisäveltäjän John Dowlandin laulusta Sorrow, come! Kunnes pyörre tempaa jälleen mukaansa, aina vain lisää kierroksia ottaneena.

Ignite kuullaan kauden 2025/26 avauskonsertissa 4.9., josta käynnistyy Fagerlundin kausi Tampere Filharmonian teemasäveltäjänä. Aloite yhteistyölle tuli vastikään ylikapellimestariksi nimitetyltä Matthew Hallsilta, kun orkesteri oli syksyllä 2022 esittänyt Fagerlundin sellokonserton Nomade solistinaan Jonathan Roozeman. 

Fagerlundin ja Tampere Filharmonian suhde on tähänkin saakka ollut tiivis.

– Orkesteri tuli minulle läheiseksi jo silloin, kun appiukkoni Eri Klas johti Tampereella musiikkiani. Myöhemmin myös Hannu Lintu ja Santtu-Matias Rouvali ovat johtaneet teoksiani, ja viimeksi Matthew.

Syyskauden toinen Fagerlund-tapaus koetaan konsertissa Sinfoniset tanssit 12.12., kun Dima Slobodeniouk johtaa teoksen Drifts (2017). Teos kuultiin Tampereella viimeksi kevätkaudella 2023 osana kolmen kappaleen kokonaisuutta Transit, johon Tero Saarinen laati tanssikoreografian. 

Fagerlundille tyypillisesti Drifts on nimeltään tulkinnanvarainen, silti selvästi luonnonilmiöön viittaava. Englanninkielen sana drift tarkoittaa ajelehtimista, ajautumista.

– Drifts oli yritykseni säveltää hidasta musiikkia. No, ei siitä lopulta kovin hidas tullutkaan.

Tavallista hitaampi se silti on. Vaikka se alunperin syntyi trilogian (muut osat ovat Stonework ja Water Atlas) keskimmäiseksi osaksi, sitä on usein esitetty itsenäisenä, muista osista irrallisena teoksena. 

Säveltäessään Driftsiä Fagerlund näki mielessään hitaasti muuttuvia muotoja – vaikkapa hiekkadyynejä – jotka valuvat paikasta toiseen vähitellen ilmiasuaan vaihtaen. Syvällä kulkevia, toisiaan risteäviä, verkkaisesti ajelehtivia merivirtojakin siinä voi kuulla. 

Tampere Filharmonia on tilannut teemasäveltäjältään myös uuden teoksen. Sen kantaesitys kuullaan kevätkauden päätteeksi 28. toukokuuta Matthew Hallsin johdolla. Teos on jo pitkälle valmis, sillä se perustuu vuonna 2024 syntyneeseen Come Ecoon kitaralle ja jousikvartetille, joka kantaesitettiin Kuhmon kamarimusiikissa; kitaraa soitti Ismo Eskelinen, joka soittaa myös Tampere Filharmonian konsertissa. 

Siinä missä Kuhmon-versio soi intiiminä kitarakvintettona, Tampereella kuullaan merkittävästi laajennettu ja alkuperäistä kehittyneempiversio jousiorkesterille ja kitaralle. Nimi Come Eco viittaa italiaan ja Fagerlundin rakastamaan, usein partituureihinsa kirjoittamaan tulkintaohjeeseen: kuin kaiku. Kenties musiikki muistuttaa kaiun tavoin Fagerlundin aiemmista teoksista ja elämäntarinasta – merestä, tuulesta, kallioista.

***

Sebastian Fagerlund on Tampere Filharmonian teemasäveltäjä kaudella 2025/26. Tutustu säveltäjään ja hänen teoksiinsa sebastianfagerlund.com.