Hollywood

Bertie Baigent palkittiin kansainvälisessä kapellimestarikilpailussa Rotterdamissa kesällä 2022. Voitto on poikinut vierailuja Euroopassa, kun Baigent on kutsuttu johtamaan muun muassa Rotterdamin filharmonikkoja, City of Birminghamin sinfoniaorkesteria, Amsterdamin Concertgebouw’n Phion-orkesteria ja Orchestre National de Lillen BOZAR-orkesteria.

Kaudella 2023/24 Baigent debytoi Lontoon filharmonikkojen, Detroit Sinfoniettan, Tampere Filharmonian, Orchestre philharmonique du Luxembourgin, Bruckner Orchester Linzin ja Orchestra of the Eighteenth Centuryn kanssa sekä palaa johtamaan Rotterdamin filharmonikkoja, City of Birminghamin sinfoniaorkesteria ja Skotlannin kuninkaallista kansallisorkesteria.

Bertie on toiminut Waterperryn oopperafestivaalin musiikillisena johtajana vuodesta 2017. Siellä ja muualla hän on johtanut produktiot Die Zauberflöte, Don Giovanni, Così fan tutte, Dido ja Aeneas sekä Partenope – kaksi jälkimmäistä hän on johtanut cembalolta käsin. Hän debytoi Opera Holland Parkissa vuonna 2021 ja avustaa L’elisir d’amoressa Glyndebourne Festival Operassa kesällä 2023.

Vuonna 1995 syntynyt Bertie on valmistunut Royal Academy of Musicista. Hän sai orkesteripalkinnon Tokion kansainvälisessä kapellimestarikilpailussa vuonna 2021. Kapellimestariuransa lisäksi hän säveltää ja on saanut tilaustöitä ja palkintoja.

Janne Mertanen (s. 1967) on suomalainen pianisti. Hänet tunnetaan ennen kaikkea Frédérik Chopinin pianoteosten tulkkina, mutta hän on levyttänyt myös lähes kaikki Jean Sibeliuksen pianoteokset. Vuonna 2010 Mertanen julkaisi levyn Nino Rotan pianokonserttoja Tampere Filharmonian kanssa, kapellimestarina Hannu Lintu.

Janne Mertanen opiskeli Sibelius-Akatemiassa pianonsoittoa Erik T. Tawaststjernan oppilaana vuosina 1986–1992 sekä vuosina 1990-1991 Dmitri Bashkirovin oppilaana. Hän viimeisteli opintonsa vuosina 1993–1995 Accademica Pianisticassa, Imolassa, Italiassa. Hän voitti kansainvälisen Chopin-kilpailun Darmstadtissa vuonna 1992. Kilpailussa ei jaettu tuolloin toista palkintoa lainkaan. Mertanen voitti Nyborgin pohjoismaisen pianokilpailun Tanskassa niin ikään vuonna 1992.

Mertanen on esiintynyt useimpien suomalaisten orkestereiden solistina, ja hänellä on ollut kiinnityksiä useiden pohjoismaisten orkestereiden solistina. Lontoon Wigmore Hallissa hän debytoi Chopin-ohjelmalla vuonna 1994. Lisäksi hän on esiintynyt soolokonserteissa ja orkestereiden solistina eri puolilla Eurooppaa sekä Etelä-Amerikassa, Aasiassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa sekä useilla musiikkijuhlilla. Kaksi hänen Chopin-levyään on saanut arvostetun Grand Prix du Disque Frédéric Chopin -palkinnon. Janne Mertanen on Joensuun musiikkijuhlien taiteellinen johtaja.

”Koen, että valkokankaan musiikki voi tuoda esille ja tehostaa hahmojen sisäisiä tuntemuksia”, amerikkalainen Bernard Herrmann (1911–1975) sanoi. ”Se voi tuoda kohtaukseen kauhua, suuruutta, riemua ja tuskaa. Se voi pikakelata tarinaa eteenpäin ja hidastaa sitä. Vuorosanat muuttuvat musiikin avulla runoudeksi, joka sitoo kaikki elementit yhdeksi suureksi kokemukseksi.”

Vaikka Herrmann voitti Oscar-palkinnon elokuvasta Piru ja Daniel Webster (1941), hänet tunnetaan paremmin musiikeistaan esimerkiksi Orson Wellesin Citizen Kaneen, Francois Truffaut’n Fahrenheit 451:n ja Martin Scorsesen Taksikuskiin. Ennen kaikkea hän sävelsi musiikin seitsemään Alfred Hitchcockin ohjaamaan elokuvaan, joista Psyko (1960) ja Vertigo (1958) ovat kenties ikonisimmat.

Historian parhaimpiin arvostetun elokuvan Vertigo musiikki perustuu jatkuvan jännitteen idealle. Alkutekstien pahaenteiset, vastakkain liikkuvat kolmisoinnut synnyttävät kitkaa, johon matalat soinnut heittävät polttoainetta usein mutta yllättäen. Näistä aiheista syntyy habaneramainen toinen osa, elokuvassa Madeleinen kuolemaa värittävä Painajaismusiikki. Sarjan päättävä rakkauskohtaus on suora pastissi Richard Wagnerin Tristan ja Isolden oopperan huipentavasta, kauan odotettuun purkaukseen päättyvästä Lemmenkuolosta.

Teksti: Jaani Länsiö

George Gershwinin (1898–1937) Rhapsody in Blue (Sininen rapsodia) sai alkunsa tammikuun 3. päivänä 1924, kun säveltäjän silmiin osui biljardisalin pöydällä lojunut lehti-ilmoitus: “Orkesterinjohtaja Paul Whiteman järjestää konsertin Abraham Lincolnin syntymäpäivänä 12. helmikuuta. George Gershwin valmistelee jazz-konserttoa, Irving Berlin synkopoitua sävelrunoa.” Ilmoitus yllätti Gershwinin. Hän ei itse tiennyt valmistelevansa uutta teosta saati sitten viiden viikon päästä esitettävää konserttoa.

Gershwin sai idean vain pari päivää myöhemmin junassa matkallaan Bostoniin. Rautateiden metallinen jyske tunkisi musiikin läpi kokonaisuutta kannattelevana verkkona. Mekaaninen kolahtelu symboloisi USA:n historiaa, amerikkalaista sinnikkyyttä, suurkaupunkien hälyä, musiikillista kaleidoskooppia, joka symboloi kansojen suurta sulatusuunia. Aikaa ei silti jäänyt tarpeeksi. Konserttiin vain osittain valmistunut pianopartituuri jätti Gershwinille runsaasti improvisointivaraa. Orkesteriosuuksien kirjoittamisesta vastasi Ferde Grofé.

Kaikesta huolimatta Rhapsody in Blue nousi juhlakonsertin kohokohdaksi ja ainoaksi nykyohjelmistoon jääneeksi teokseksi. Gershwin ehti lyhyen elämänsä aikana esittää teosta yli sata kertaa, ja sen levytyskin rikkoi ensimmäisenä maailmassa miljoonan myydyn levyn haamurajan. Teos on rapsodioille tyypillisesti katkelmallinen, yksiosainen teos, jossa äkkijyrkät tunnelmavaihdokset vuorottelevat. Se yhdistää niin ragtimen, kuubalaiset rytmit kuin charlestonin sekä tietenkin jazzin. Siitä on tullut myös itseään suurempi symboli, joka on värittänyt niin Disneyn Fantasia 2000 -animaatiota kuin Woody Allenin Manhattanin ikonista avauskohtausta.

Teksti: Jaani Länsiö

Amerikkalainen Samuel Barber (1910–1981) oli monialainen ihmelapsi; laulaja, pianisti ja lopulta säveltäjä. Tyyliltään hän edusti uusromantiikkaa, mutta lähenteli varsinkin myöhemmissä teoksissaan modernistisempiakin ihanteita. Läpimurtonsa Barber teki jo alle kolmekymppisenä säveltämillään ensimmäisellä sinfonialla sekä viulukonsertolla, mutta nykyään hänet tunnetaan parhaiten op. 11 jousikvarteton hitaasta osasta Adagio (1936). Barberin itsensä tekemä sovitus jousiorkesterille kantaesitettiin jo vuonna 1938 NBC Symphony Orchestran radiokonsertissa, ja vuonna 1967 hän sovitti sen myös sekakuorolle katolisen messuosan Agnus Dein sanoihin.

Noin kahdeksan minuutin mittainen, paperilla tavanomaiselta sävellysharjoitukselta vaikuttava Adagio muuttuu soitettuna tavattoman koskettavaksi, ja siitä tuli jo varhain suruajan soiva symboli. Ensimmäisen kerran sitä käytettiin melankolian ilmentymänä vuonna 1945, kun radiossa ilmoitettiin USA:n presidentin Franklin D. Rooseveltin kuolemasta kesken virkakautensa. Sittemmin Adagio on säestänyt niin John F. Kennedyn, Albert Einsteinin kuin Monacon ruhtinatar Gracen hautajaisia, ja sillä on kunnioitettu niin terrori-iskuissa, konflikteissa kuin pandemiassa kuolleiden uhrien muistoa. Adagio on soinut myös kymmenissä elokuvissa, kuten David Lynchin Elefanttimiehessä (1980), George Millerin Lorenzon öljyssä (1992) ja varsinkin Oliver Stonen Vietnam-draamassa Platoon – nuoret sotilaat (1986).

Teksti: Jaani Länsiö

Elinaikanaan Leonard Bernstein (1918–1990) tunnettiin parhaiten New Yorkin filharmonikoiden ylikapellimestarina ja sittemmin Wienin filharmonikoiden yhtenä vakiovierailijoista. Hän oli myös taitava pianisti, järjesti vangitsevia televisioluentoja musiikinhistoriasta ja sävelsi monipuolisempaa orkesterimusiikkia kuin ehkä yksikään aikalainen. Bernsteinin teosluetteloon kuuluu mm. useita oopperoita ja baletteja, kolme suurta sinfoniaa, kuoromusiikkia ja Platonin Pidot-teoksen hahmoihin perustuva viulukonsertto.

Bernstein sävelsi musiikin varsinaisesti vain yhteen elokuvaan, Marlon Brandon tähdittämään Alastomaan satamaan (1954), mutta lukuisat ohjaajan ja tuottajan tahtoon sorvatut kompromissit ja Oscar-palkinnotta jääminen katkeroittivat Bernsteinin niin, että hän vetäytyi Hollywoodista tyystin. Kolme vuotta myöhemmin syntyneen Broadway-näytelmän West Side Storyn musiikki päätyi tosin sellaisenaan myös valkokangasversioon (1961). Tarina nykyaikaistaa William Shakespearen Romeota ja Julian 1950-luvun New Yorkiin, jossa Tony ja Maria rakastuvat keskellä jengisotaa.

Musikaalin tanssikohtauksista koostettu sarja esitetään ilman osien välisiä taukoja. Prologissa jengien välit alkavat kuumentua, kun taas Somewhere-baletti ja Scherzo kuvaavat unelmaa ystävyydestä ja leikkimielestä. Kuuluisimmassa osa Mambo jengit mittelevät jumppasalissa. Cha-Chan ja Tapaamiskohtauksen aikana Tony ja Maria rakastuvat. Cool Fuguessa Riff kouluttaa jengiään kylmäpäisyyden saloihin, mutta tulisessa Rumblessa sekä hän että Bernardo kuolevat. Finale päättää sarjan Marian lauluun ja unelmaan ystävyydestä palaamalla Somewhere-balladin nostalgiseen melodiaan.

Teksti: Jaani Länsiö