Modernit klassikot
Esiintyjät ja teokset
-
-
Kirill Gerstein kuuluu aikamme suurimpiin pianotaiteilijoihin. Hänen konserttiohjelmistoonsa lukeutuu valtava valikoima sekä uutta että vanhaa musiikkia, Bachista Adèsiin.
Ensimmäisen pianokilpailunsa Gerstein voitti vain 14-vuotiaana. Klassiseksi pianistiksi hän kouliintui Dmitri Baškirovin johdolla Madridissa ja Ferenc Radosin johdolla Budapestissa. Melko harvinaislaatuisesti Gerstein on myös aktiivinen jazz-muusikko, vaikkakin hän jo 16-vuotiaana teki, omien sanojensa mukaan, ’radikaalin’ päätöksen suuntautua klassiseen musiikkiin.
Venäläissyntyinen Gerstein asuu Berliinissä ja konsertoi sieltä käsin ympäri maailmaa. Hän on soittanut käytännössä kaikkien tärkeimpien sinfoniaorkesterien solistina. Brittiläisen kapellimestari, säveltäjä, pianisti Thomas Adèsin pianokonserttoa hän on esittänyt jo useassa Euroopan maassa. Tampereen konsertin lisäksi tällä kaudella odottavat vielä konserton kantaesitykset Hollannissa, Itävallassa sekä Yhdysvalloissa yhdessä säveltäjän kanssa toteutettuina.
Gerstainin lukuisista levytyksistä ylitse muiden nousee Deutsche Grammophonin merkillä vuonna 2020 levytetty maailman kantaesitys Adèsin pianokonsertosta Bostonin sinfoniaorkesterin kanssa. Se voitti ”klassisen musiikin Oscariksi” kutsutun Gramophone Award -palkinnon samana vuonna ja oli ehdolla kolmen Grammy-palkinnon saajaksi.
-
Vuonna 1907 Jean Sibelius (1865–1957) oli joutunut tienhaaraan. Kolmas sinfonia oli esitetty ja kriittisesti arvosteltu, sanoinkuvaamattoman kivuliaat kurkkuleikkaukset olivat takana ja kuolemanpelko oli alituinen vieras. Ennen niin menevä metropolien mies nyhjäsi kotona perheensä kanssa. Jälkiviisas voi todeta, että kärsimykset jalostivat Sibeliusta. Hän joutui luopumaan viinasta ja tupakasta ainakin toviksi. Raittiina koti-isänä hänelle ei tarjoutunut pakoreittejä sisäiseltä ääneltään, aidolta luovuudelta. Näinä vuosina syntyivätkin esimerkiksi paljastavasti nimetty Voces Intimae -kvartetto sekä orkesterilaulu Luonnotar, joissa tutut sävellajit ja klassinen selkeys antavat tietä epävakaudelle ja monitulkintaisuudelle.
Neljäs sinfonia oli aluillaan, kun Sibelius syksyllä 1909 matkusti Kolille. Seuraavana keväänä hän suuntasi Viipuriin ja Imatralle, mistä hän löysi säestyksen sisäiselle äänelleen: pauhaavan koski, humisevan metsä, ympärille kietoutuva, järkähtämätön horisontti; ikuisia, katkeamattomia äänimaisemia ja näkyjä. Vaikka Sibelius ei koskaan myöntänyt aikalaisten ja kriitikoiden saamaa vaikutelmaa neljännestä sinfoniasta Karjalan ja Kolin soivana maisemakuvauksena, luontokokemusten on täytynyt vaikuttaa myös vuonna 1911 syntyneen sinfonian säveliin.
Neljännen sinfonian perusaines on niin sanottu tritonus-intervalli, jonka on historiallisesti väitetty edustavan itseään paholaista, ja jota yhä tänäkin päivänä kuullaan esimerkiksi hälytysajoneuvojen sireeneissä. Yhdessäkään sävellajissa tritonus ei esiinny luonnollisesti, eikä se edusta sen enempää mollia kuin duuria. Tämän täytyi olla Sibeliuksen tarkoitus – hämmennyksen, epäuskon ja rajatilakokemuksen muuttaminen säveliksi. Jos kolmas sinfonia herätti kysymyksiä, neljäs sinfonia jätti kuulijat tuijottamaan kohti tyhjyyttä. Ehkä Sibelius halusi sinfoniallaan näyttää meille sen saman pohjattoman kuilun, johon hän oli itse juuri tuijottanut.
Teksti: Jaani Länsiö
-
Englantilainen Thomas Adès (s. 1971) kuuluu niihin harvoihin nykysäveltäjiin, joiden ammattitaito käsittää käytännössä kaiken musiikkiin liittyvän. Pianistina hän esiintyy huipputasolla sekä soolona että yhdessä mm. sellisti Steven Isserlisin, tenori Ian Bostridgen ja Los Angelesin filharmonikoiden kanssa. Kapellimestarina hän on johtanut niin Leipzigin Gewandhausia kuin Lontoon filharmonikoita sekä lukuisia muita orkestereita. Silti hänet tunnetaan parhaiten säveltäjänä.
Adèsin tuotanto pianolle ja orkesterille on verraten suppea. Concerto Conciso (1997) kamariorkesterille ja pianolle ei täytä virtuoosikonserton vaatimuksia, kun taas videolle, pianolle ja orkesterille sävelletyssä teoksessa In seven days (2008) piano jää tarkoituksella taka-alalle. Toisin on Konsertossa pianolle ja orkesterille (2018). Se hyökkää konserttomuodon sankarilliseen olemukseen täydellä voimalla. Se on konstailemattoman klassinen solistinumero, kuin konserton arkkityyppi: “Kysyin konsertolta, mitä se haluaa”, Adès on kertonut. “Se halusi jatkaa traditiota samaan tapaan kuin puu, joka sekin on traditionaalinen muoto: silläkin tulee aina olemaan runko. Osa minusta tuntee, että tuoreus löytyy parhaiten palaamalla perinteisiin.”
Teos jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä vastakohtaiset teemat vuorottelevat konserttomuodolle uskollisesti, ja se huipentuu virtuoosiseen soolokadenssiin. Toisen osan rauhoittava melodisuus johdattelee hurjaan finaaliin, jossa virtuoosisuuden rajat katoavat. Konsertosta voi löytää epäsuoria viittauksia Raveliin, Šostakovitšiin, Rahmaninoviin, Lisztiin, Beethoveniin, Chopiniin, Gershwiniin… ja silti se on ehtaa adésia. Adès sävelsi teoksen varta vasten pitkäaikaiselle ystävälleen ja duopartnerilleen Kirill Gersteinille.
Teksti: Jaani Länsiö
-
Harva säveltäjä imitoi taiteellaan elämää niin uskollisesti kuin Richard Strauss (1864–1949). Ensimmäiseen sävelrunoonsa Aus Italien (1886) hän purki etelän-matkansa soivaksi postikortiksi. Massiivisessa Alppisinfoniassa (1915) Strauss muisteli patikointiretkiään, eikä liene epäilystä etteikö hän olisi samastunut Don Juanin (1888) ja Sankarielämän (1898) elosteleviin veijareihin. Sinfonia Domestica (1903) ja ooppera Intermezzo (1924) paljastivat Straussien räjähdysherkän avioelämän käänteitä.”Haluan kuvailla musiikilla olutlasia niin tarkasti, että jokainen kuulija pystyy erottamaan, onko siinä pilsneriä vai Kulmbacheria”, Strauss sanoi.
Vain 25-vuotiaana Strauss sävelsi – kenties omien, hengenvaarallisten tautiensa vakavoittamana – Kuoleman ja kirkastuksen (1889), johon runoilija Alexander Ritter laati säveltäjän pyynnöstä myöhemmin kirjallisen ohjelman. Viisiosainen, ilman keskeytyksiä esitettävä sävelruno alkaa taiteilijan kuolinvuoteelta, jossa sankarimme yrittää hupenevilla voimillaan tarrautua elämänlankaan. Kamppailu kuolemaa vastaan osoittautuu turhaksi, ja eletty elämä alkaa vilistä taiteilijan silmissä kohtaus kohtaukselta. Hän huomaa saaneensa elämältä sittenkin kaiken – kivut lakkaavat, levollisuus laskeutuu, ote kirpoaa. On aika jatkaa matkaa.
Kuolema ja kirkastus oli Straussin vasta toinen sävelruno, mutta jo siinä hän tuntuu saavuttaneensa täydellisen kypsyyden. Hän itsekin ajatteli niin, sillä vielä Neljän viimeisen laulun (1948) päätösosassa Iltarusko Strauss lainaa Kuolemaa ja kirkastusta musiikin valuessa viimeistä kertaa kohti horisonttia. Elämän lisäksi Strauss oli imitoinut kuolemaa. ”Hassua kyllä”, hän sanoi kuolinvuoteellaan, ”kuolema on juuri sellainen, joksi sitä kuvasin Kuolemassa ja kirkastuksessa.”
Teksti: Jaani Länsiö