Requiem

Tampereen Filharmoninen Kuoro on noin 90 laulajan suurkuoro, joka perustettiin vuonna 1990. Kuoron ohjelmistossa on kaksi päälinjausta, isot orkesteriteokset sekä a cappella -produktiot. Taiteellinen johtaja on Ruut Kiiski ja kuoromestari Jouni Rissanen.

Kuoron tärkein yhteistyökumppani on Tampere Filharmonia, jonka kanssa esitetään 2–3 teosta vuosittain. Kuoro on esiintynyt myös mm. Radion sinfoniaorkesterin, Helsingin kaupunginorkesterin, Viron festivaaliorkesterin, Plovdivin valtionoopperan orkesterin, Estonia-teatterin orkesterin sekä Seinäjoen ja Vaasan orkesterien kanssa.

Kuoro on ehtinyt laulaa jo yli 80 konsertissa ja kymmenissä pienemmissä esiintymistilaisuuksissa, kotimaan lisäksi myös Virossa, Saksassa, Bulgariassa ja Espanjassa. Ohjelmistoon kuuluu tunnettujen suurteosten lisäksi myös harvinaisuuksia, esim. Händelin Belshazzar-oratorio ja Schumannin Requiem, molemmat Suomen ensiesityksiä.

Tampereen Filharmoninen Kuoro on levyttänyt useita kertoja. Kuoro on mukana kolmella Tampereen kaupunginorkesterin levyllä. Sibeliuksen Sanomalehdistön päivien musiikin ensilevytys on palkittu kolmella levypalkinnolla. Einar Englundin 6. sinfonia sai vuoden 2001 Janne-palkinnon. Kuoron ensimmäinen a cappella -levy Suomalaisia kuoroklassikoita ilmestyi keväällä 2002. Tampere Filharmonian kanssa on levytetty myös romanialaisen George Enescun 3. sinfonia vuonna 2013.

Johannes Brahmsin (1833–1897) ura 1800-luvun suurena orkesterikirjallisuuden mestarina alkoi kehujen muodossa saapuneena tragediana. Brahmsin suuresti arvostama säveltäjä ja kriitikkonakin vaikutusvaltainen Robert Schumann oli omassa musiikkilehdessään ennustanut vasta kaksikymppisestä pianovirtuoosista Beethovenin veroista sinfonikkoa, saksalaisen musiikin uutta johtotähteä. Ylistävä lehtiartikkeli asetti valtavat paineet nuorelle säveltäjänalulle. Brahms oli kyllä pianosäveltäjänä väläytellyt suurten muotojen erehtymätöntä hallintaa, mutta orkesterille hän ei ollut kirjoittanut vielä nuottiakaan – eikä artikkelin nostamien suorituspaineiden puristuksessa kyennyt siihen vielä moneen vuoteen. ”Ette voi kuvitella, miltä tuntuu kuulla jättiläisen askeleet selässään”, hän valitteli. Beethovenin veroinen sinfonia, jota Schumann oli saksalaisille niin hanakasti Brahmsin puolesta lupaillut vuonna 1853, valmistui vasta vuonna 1876.

Yli 20 vuoden ajan Brahms valmisteli suurta sinfoniaa itsekritiikkiin käpertyneenä ja vältteli parhaansa mukaan tehtävän saattamista loppuun. Sijaistoimintona hän sävelsi liudan suurimuotoisia orkesteriteoksia, jotka ilman lopulta valmistuneita neljää sinfoniaakin olisivat todennäköisesti riittäneet ripustamaan hänet historian suurten säveltäjien kunniagalleriaan: kaksi mittavaa orkesteriserenadia, valtava pianokonsertto d-mollissa sekä Brahmsin suurin ja kaunein orkesteriteos, Ein deutsches Requiem, saksalainen sielunmessu (1865–1869). Viimeistään tämä teki pianisti-Brahmsista säveltäjä-Brahmsin.

Mikä sai Brahmsin, vasta kolmekymppisen komistuksen ja konserttilavojen hurmurin vakavoitumaan kuolemanaiheisen kuoroteoksen pariin? Yleisen käsityksen mukaan Brahms ryhtyi säveltämään sielunmessua äitinsä Johannan kuoltua vuonna 1865, mutta aie oli muhinut jo vuosia hänen päässään. Brahmsin muistikirjasta löytyy viitteitä requiemistä jo vuodelta 1859. Kenties hän halusi alun perin kunnioittaa sillä mentoriaan Schumannia, jonka kuolema vuonna 1856 oli järkyttänyt Brahmsia kenties vielä syvemmin kuin hänen äitinsä poismeno. Myös Schumann oli viimeisinä vuosinaan suunnitellut sielunmessua ja ehkä istuttanut ajatuksen Brahmsin mieleen.

Kuten kaikki Brahmsin suuret teokset ennen ensimmäisen sinfonian valmistumista, myös saksalainen sielunmessu syntyi vaivalloisesti, usean vuoden aikana, eri teoksiin suunnitelluista luonnoksista ja jälkikäteisten korjailujen ja lisäysten saattelemana. Alunperin Requiemistä piti tulla vain kaksiosainen: ensimmäisenä syntyi surumarssi Denn alles Fleisch ist wie Gras, jonka aiheita hän oli suunnitellut jo sinfoniaansa ja jonka materiaalia päätyi lopulta d-molli-pianokonserttoon. Kolmeosaisena requiem esitettiin jo vuonna 1867 Wienissä ja kuusiosaisena vuotta myöhemmin. Lopullisessa, seitsemänosaisessa muodossaan saksalainen sielunmessu kuultiin helmikuussa 1869 Leipzigin Gewandhausissa Carl Reinecken johdolla.

 

Inhimillinen sielunmessu

Vaikka requiem teki Brahmsista säveltäjäkuuluisuuden, teoksen ohueksi jäävä suhde kristillisyyteen herätti uskonnollisissa piireissä suurta kummeksuntaa. Totta on, että Brahms ei elämänsä aikana kommentoinut suhdettaan korkeampiin voimiin kertaakaan, eikä edes Martti Lutherin käännökseen perustuvissa requiemin lauluteksteissä viitata Jeesukseen tai lunastukseen. Brahms on itse asiassa kerännyt tekstin sieltä täältä pitkin Raamattua, pienistä pätkistä ja irrallisista lauseista yhdistellyksi kokonaisuudeksi. Aivan kuin hän olisi tietoisesti väistellyt dogmaattisia katkelmia.

Epäkirkollinen suhtautuminen lähteeseen nostatti kiukkua esimerkiksi Bremenin katedraalin urkurissa, Carl Martin Reinthalerissa, joka kirjeessään huomautti Brahmsin unohtaneen kaikki Raamatun opetukset kristillisestä lunastuksesta: “Kuten Paavali sanoo: jos Kristus ei olisi noussut kuolleista, olisi uskomme turhaa.”

Brahms vastasi: ”Tunnustan. Mielelläni olisin pyyhkinyt pois sanan ’saksalainen’ ja korvannut sen ’inhimillisellä’, ja täysin tietoisesti välttelin sellaisia paikkoja kuin Joh. 3:16. Toisaalta olen epäröimättä ottanut mukaan paljon sen takia, että olen muusikko, että tarvitsin sitä.” Brahms on epäilemättä valinnut tekstejä niiden sanoman lisäksi musiikillisista lähtökohdista: niin, että sanat sopivat parhaiten laulettavaksi. Brahms otti silti kritiikistä onkeensa ja lisäsi requiemiin vielä yhden tekstin, viidennen osan sopraanosoolon. Kristuksen nimeä hän ei silti suostunut lausumaan, vaan päättää aarian kunnianosoituksella omalle äidilleen: ”Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minäkin lohdutan teitä.”

Brahmsin sielunmessua on mahdotonta verrata häntä edeltäviin requiemeihin. Siinä missä esimerkiksi Mozart, Cherubini, Michael Haydn ja Berlioz sävelsivät kuolemanmusiikkinsa kirkollisena, kristillisenä ja melkein kaavamaisen säntillisesti katolisen messun askelmerkkejä seuraavana julistuksena, Brahms halusi jättää tilaa kuoleman henkilökohtaiselle pohdinnalle.  Siksi teoksen saksankielinen nimi sisältää epämääräisen artikkelin ”ein”; tämä ei ole kiveen kirjoitettu kuolemanriitti, vaan yksi tapa muiden joukossa käsitellä elämän päättymistä. Todellakin, Brahmsin musiikki tuntuu valaisevan Ihmisen poismenoa leimallisesti maallisena, tulkinnanvaraisena kokemuksena – ei niinkään kuolleiden, vaan kaipaamaan jääneiden näkökulmasta: ”Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.”

Teksti: Jaani Länsiö