Stravinsky: kevätuhri

Ylikapellimestari Matthew Halls aloitti kolmivuotiskautensa Tampere Filharmonian ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana elokuussa 2023. Halls on orkesterin kahdestoista ylikapellimestari ja kolmas ulkomaalainen tehtävässä. Avauskaudellaan 2023/24 hän johtaa Tampereella 12 konserttia, joista keväällä seitsemän.

Halls kertoo Tampere Filharmonian soittajien poikkeuksellisen muusikkouden, innostavan työetiikan ja energisoivan kokeilunhalun valloittaneen hänet yhteisten harjoitusten ensiminuuteista lähtien, ja odottaa mielenkiintoista yhteistyötä orkesterin kanssa tulevina kausina. Hän on myös kertonut olevansa ylpeä voidessaan aloittaa ylikapellimestarina kaupungissa, jossa kulttuuria ja taide-elämää todella arvostetaan.

Halls vierailee säännöllisesti johtamassa muun muassa Clevelandin orkesteria, Seattlen sinfoniaorkesteria, Wienin sinfonikkoja, Toronton sinfoniaorkesteria ja Suomen Radion sinfoniaorkesteria. Alun alkaen hän tuli tunnetuksi etenkin vanhan musiikin tulkitsijana ja oli yksi ensimmäisistä vierailevista kapellimestareista Nikolaus Harnoncourtin Concentus Musicus Wienin johtajana. Hallsin levytyksiin lukeutuvat mm. Bachin cembalokonsertot, Händelin Parnasso in Festan ensilevytys sekä Bachin pääsiäis- ja ylösnousemusoratoriot.

Saksalaissellisti Alban Gerhardt (s. 1969) on tunnettu ilmaisuvoimaisista tulkinnoistaan. 21-vuotiaana hän debytoi Berliinin filharmonikkojen solistina Semyon Bychkovin johdolla, ja on sittemmin esiintynyt säännöllisesti maailman merkittävimpien orkesterien solistina huippukapellimestarien kanssa.

Kauden 2023/24 kohokohtia ovat esiintymiset Berliinin saksalaisen sinfoniaorkesterin kanssa Marin Alsopin johdolla, Kölnin Gürzenich-orkesterin kanssa Susanna Mälkin johdolla, Kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin kanssa Andrew Manzen johdolla ja Sydneyn sinfoniaorkesterin kanssa Simone Youngin johdolla.

Gerhardt peri musikaalisuutensa vanhemmiltaan, koloratuurisopraanoäidiltään sekä isältään, joka on tehnyt 40-vuotisen uran Berliinin filharmonikoissa viulistina. Isänsä toivoman viulun sijaan hän valitsi instrumentikseen pianon ja otti sen rinnalle pian myös sellon. Hän opiskeli Marion Vetterin, Götz Teutschin ja myöhemmin myös Markus Nyikosin johdolla. Tärkeimpänä mentorina mainitaan legendaarinen Boris Pergamenschikov.

Gerhardt on omistautunut yleisötyön tekijä ja haluaa haastaa perinteistä käsitystä klassisesta musiikista. Perinteisen ohjelmiston rinnalla Gerhardt tekee tiivistä yhteistyötä nykysäveltäjien kanssa ja on kantaesittänyt monia teoksia, viimeisimpinä Julian Andersonin ja Brett Deanin sellokonsertot. Hän pitää säännöllisesti musiikkiaiheisia työpajoja ja on esiintynyt julkisilla paikoilla, muun muassa junareiteillä ympäri Saksaa. Useista levytyksistään hänelle on myönnetty esimerkiksi kolme ECHO Klassik -palkintoa sekä ICMA ja MIDEM -palkinnot sekä BBC Music Magazinen palkinto.

I-viulu
Johannes Põlda 1.konserttimestari
Erkki Louko 1.konserttimestari tp.
Maria Itkonen 3. konserttimestari
Riikka Marttila *
Lea Antola
Tatevik Ayazyan
Maria Garcia Escudero
Raimo Hannikainen
Lotta Laaksonen
Katri Nikkanen
Ivi Ots
István Szalay
Vitali Torkkeli
Kati Tuominen-Heroja
Miina Järvi tp.
Maksym Filatov tp.

II-viulu
Maija Wesslund *tp.
Heidi Kuula **
Kimmo Tullila ***tp.
Anna Angervo
Linda Halme
Heikki Hannikainen
Kirsi Korpela-Pulkkinen
Kristine Lilientale-Birzniece
Eeva-Liisa Suuronen
Pirjo Tulisalmi
Anni Ylikallio
Kaisa Hiilivirta tp.
Janita Oksanen tp.
Nuppu Komsi tp.

Alttoviulu
Mikhail Slobodjaniuk sooloaltisti
Vadim Grumeza ***tp.
Kaisa Anttila
Heili Hannikainen
Marianne Hautakangas
Elizabete Jokiranta
Kimmo Kivivuori
Anne Korhonen
Taavi Nachtigall
Anni Tiainen-Hammo
Satu Kae tp.
Eija Laru tp.

Sello
Kalle-Pekka Koponen soolosellisti
Simon Svoboda **tp.
Miika Jämsä
Maija Juuti
Sampo Liukko
Panu Saari
Virpi Välimäki
Hannes Jämsä tp.
Joona Pulkkinen tp.
Elena Hämäläinen tp.

Kontrabasso
Vilhelm Karlsson **tp.
Joni Armio ***
Juha Kleemola
Pentti Huhtinen
Tuomo Kinnunen
Antti Laulaja
Heikki Lehtinen
Mika Nikkanen tp.

Huilu
Annaleena Jämsä *
Malla Vivolin **
Nina Johnson ***
Seppo Planman
Emilia Karhi tp.

Oboe
Cristian Moré Coloma *
Juha Ala **
Heikki Pöyhönen ***
Nevio Keller **tp.
Dimas Ruiz Santos tp.

Klarinetti
Jarmo Hyväkkö *
Mark Reding **
Janne Pesonen ***
Reetta Näätänen
Laure Paris tp.

Fagotti
Aleksei Dmitriev *
Marcin Wosinski **tp.
Sarah Tako ***
Lauri Mykrä tp.
Eri Ikeda tp.

Käyrätorvi
Aleksi Mäkimattila *
Jouni Suuronen **
Pauliina Koskela ***
Ismo Ponkala
Pasi Tiitinen
Timo Ruskeepää
Lauri Vasala tp.
Iida Ranta-Nilkku tp.

Trumpetti
Xiang Guo *
Eero Kiukkonen **
Aki Välimäki ***tp.
Tapio Kilpinen
Onni Pietilä tp.

Pasuuna
Antti Hirvonen *
Vygantas Silinskas **
Mikhail Kapustin ***
Alexandr Dzhurri tp.

Tuuba
Harri Miettunen *
Miika Jämsä *tp.

Patarummut
Tiina Laukkanen *
Harri Lehtinen ***tp.

Lyömäsoittimet
Jyri Kurri *
Tuomo Oravakangas ***
Niko Ronimus tp.
Janne Tuomi tp.

äänenjohtaja *
vuorotteleva äänenjohtaja **
varaäänenjohtaja ***
tilapäinen tp.

Ensimmäinen maailmansota musersi Edward Elgarin (1857–1934) sekä henkisesti että fyysisesti. Hän oli noussut isänmaallisilla Pomp and Circumstance -marsseilla, Enigma-muunnelmilla ja kahdella sinfoniallaan Englannin epävirallisen kansallissäveltäjän asemaan, ja koki velvollisuudekseen auttaa isänmaataan kykyjensä mukaan. Ensin hän liittyi reserviläiseksi, mutta keskittyi sittenkin säveltämään taisteluhenkeä ylläpitävää musiikkia, lähinnä liittolaisia ylistäviä lauluja.

Sodan edetessä Elgarin parhaat luomisvuodet pakenivat yhä kauemmaksi menneisyyteen – niin maailma kuin musiikki oli muuttumassa niin nopealla tahdilla tunnistamattomaksi, että Elgarin suvereenisti hallitsema kansallisromantiikka alkoi vaikuttaa auttamatta vanhanaikaiselta. Sodan jälkeen syntynyttä sellokonserttoa e-mollissa (1919) voikin pitää jäähyväisteoksena paitsi tuhoutuneelle Euroopalle myös sille musiikkityylille, johon Elgar oli kasvanut. Mahdollisesti myös terveyshuolet ja tunne voimien ehtymisestä viimeistelivät konsertolle sen melankolisen pohjavireen. ”Olen yksinäisempi ja enemmän olosuhteiden armoilla kuin koskaan ennen”, hän sanoi. ”Kaikki hyvä ja mukava, ja puhdas ja raikas, ja suloinen on mennyttä, eikä koskaan palaa.”

Konsertto sai alkunsa sairaalassa, jossa 61-vuotias Elgar toipui nielurisaleikkauksesta. Heti nukutuksesta herättyään hän oli pyytänyt kynää ja kirjoittanut ylös sävelet, joista tuli lopulta konserton pääteema. Elgarin johtama ja Felix Salmonin soittama kantaesitys syksyllä 1919 oli täysi floppi, ja konsertto joutui ohjelmistojen marginaaliin kymmeniksi vuosiksi. Se myös jäi Elgarin viimeiseksi merkittäväksi teokseksi. Vasta, kun 20-vuotias superlupaus Jacqueline du Prén levytti sen vuonna 1965, teos nousi sille kuuluvalle paikalle, sellokonserttojen kantaohjelmiston keskelle.

Teksti: Jaani Länsiö

Ei ole toista niin kohuttua ja tutkittua 1900-luvun teosta kuin Igor Stravinskyn (1882–1971) Kevätuhri (1913). Veihän teos äärimmilleen ne kertovan musiikin keinot, joita vuosidadan alun musiikilla oli käytössään. Sen enempää Stravinsky kuin hänen aikalaisensa eivät pystyneet vastaamaan Kevätuhrin vyöryttämään alkukantaiseen brutalismiin. Stravinsky siirtyi Kevätuhrin jälkeen toiseen ääripäähän, uusklassisiin pastisseihin ja dodekafoniaan. Maailmakin oli ajautunut historian siihen asti verisimpään sotaan, jonka myötä etenkin eurooppalaista musiikkia alkoi leimata ankara logiikka ja tunnesäätely.

Kevätuhrin mainetta on toki siivittänyt myös 29.5.1913 Pariisin Venäläisessä baletissa koettu kantaesitys. Kukaan ei ole muistanut illan kulkua tarkasti tai muistellut sitä uskottavasti, minkä vuoksi siitä liikkuu toinen toistaan epäuskottavampia legendoja. Katsomo puhkesi muka nyrkkitappeluun, jonka poliisi taltutti. Tanssijat eivät kuulleet musiikkia meteliltä. Stravinsky pakeni kulisseihin. Talon johtaja sammutteli valoja hillitäkseen sekasortoa. Mellakaksi sitä alettiin kutsua kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen. Epäilemättä Champs-Elyséen teatterissa koettiin levottomuuksia, mutta tuskin mitään niin dramaattista.

Pitkään arveltiin, että Igor Stravinskyn katutappelijan tavoin iskuja viljelevä musiikki olisi syyllinen yleisön primitiivireaktioon. Toisen teorian mukaan yllykkeenä oli Vašlav Nijinskin koreografia ja Nicholas Roerichin puvustus, jotka tiedostava pariisilaisyleisö tulkitsi alkuperäiskansoja halventavaksi. Ehkä vastaus löytyy näiden yhteisvaikutuksesta, mutta todennäköisimmin kaiken takana oli Venäläisen baletin johtaja Sergei Djagilev. Hän oli junaillut koko jupakan kehottamalla vapaalippulaiset ystävänsä häiriköimään, mihin maksavat, konservatiivisemmat katsojat vastasivat samalla mitalla. Keinoja kaihtamattoman bisnesmiehen maineesta nauttinut Djagilev oli varsin tietoinen siitä, miten kohut ja skandaalit valjastettiin mediahuomion maksimoimiseksi.

Stravinskyn musiikkikin oli kieltämättä väkivaltaista ja alkukantaista, ja on sitä yhä. Vaikka hän väitti keksineensä melodiat omasta päästään, lähes kaikki Kevätuhrin sävelmät perustuvat venäläisiin kansanlauluihin – tosin paikoin lähes tunnistamattomiksi soinnutettuna ja rytmitettyinä. Käytännössä kahteen yhtä pitkään päälukuun jakautuva Kevätuhri kertoo rituaalista. Muinaiset pakanat kerääntyvät uhraamaan neitsyen luonnon heräämisen kunniaksi. Ensimmäisessä osassa väki kerääntyy seremoniapaikalle ja tanssii tullakseen yhdeksi äiti-maan kanssa. Toisessa osassa neitsyt valitaan ja esi-isät manataan paikalle. Kuuluisat 11 rummuniskua aloittaa uuvuttavan lopputanssin, joka päättyy vasta neitsyen luhistuessa kuolleena maahan.

Teksti: Jaani Länsiö