Talven valoa

David Danzmayr (s.1980) on itävaltalainen kapellimestari ja kaudesta 2021/22 alkaen Oregonin sinfoniaorkesterin ylikapellimestari. Lisäksi hän on ohiolaisen Pro Musica -kamarimusiikkiorkesterin johtaja ja pitää hallussaan myös Zagrebin filharmonisen orkesterin kunniakapellimestarin titteliä.

Danzmayrin kapellimestariura lähti nousukiitoon Glasgow’sta, Skotlannin kuninkaallisen kansallisorkesterin apulaiskapellimestarin paikalta. Viime vuosina Danzmayr on luonut uraa erityisesti Pohjois-Amerikassa, mutta hän jatkaa vierailujaan myös Euroopan orkestereissa. Tällä kaudella Danzmayr debytoi St. Louis Sinfoniettan ja Ulster Orchestran kanssa Belfastissa, minkä lisäksi hän palaa johtamaan mm. Islannin sinfoniaorkesteria sekä Odensen ja Aalborgin sinfoniaorkestereita Tanskassa.

Danzmayrin on saanut palkinnon Gustav Mahler -kapellimestarikilpailussa ja Malko-kapellimestarikilpailussa. Lisäksi hänelle on myönnetty Mozarteumin Bernhard Paumgartner -mitali.

Hän valmistunut Salzburgin Mozarterium-yliopistosta erinomaisin arvosanoin. Hän opiskeli aluksi pianonsoittoa ja jatkoi sen jälkeen kapellimestariopinnoilla Dennis Russell Daviesin johdolla. Danzmayr on saanut vaikutteita myös Leif Segerstamilta jatko-opintojensa aikana Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla.

Diana Adamyan (s. 2000) on nousemassa yhdeksi oman sukupolvensa merkittävimmistä viulisteista.

Voitot kansainvälisissä viulukilpailuissa ovat avanneet Adamyanille ovet konserttisaleihin eri puolilla maailmaa. Hän voitti Yehudi Menuhin -viulukilpailun Senior Division -sarjan vuonna 2018 ja vuonna 2020 Khachaturian-viulukilpailun Armeniassa. Keväällä hän oli yksi Helsingissä järjestettävän Sibelius-viulukilpailun finalisteista.

Jo varhaisesta iästä Adamyan on esiintynyt orkesterien solistina ja soittanut resitaalikonsertteja. Viime kesänä hän debytoi Aspenin festivaalilla ja Boston Pops Orchestran solistina. Kaudella 2022/23 hän kiertää konsertoimassa eri puolilla Eurooppaa, mm. Saksassa ja Ranskassa, sekä Japanissa.

Diana Adamyan opiskelee musiikkia Münchenin esittävien taiteiden yliopistossa professori Ana Chumachencon johdolla. Aiemmin hän on tehnyt opintoja Tšaikovski-musiikkikoulussa ja Komitas-konservatoriossa Armenian Jerevanissa. Instrumenttinaan lahjakas viulisti käyttää Nicolò Gaglianon vuonna 1760 valmistamaa soitinta.

Adamyan tulee muusikkoperheestä, ja taiteen arvostus kumpuaa kotikasvatuksesta. Musikaalinen Adamyan on myös innokas kuvataiteilija.

Korealainen Unsuk Chin kuuluu aikamme arvostetuimpiin säveltäjiin. Hänelle on myönnetty peräti kolme maailman suurimpiin kuuluvaa musiikkipalkintoa: Grawemeyer-palkinto (2004), Wihurin Sibelius-palkinto (2017) ja Leonié Sonning -palkinto (2021), joiden yhteenlaskettu rahallinen arvo kohoaa puoleen miljoonaan dollariin. Saksassa György Ligetin johdolla opiskelleen Chinin tärkeimpiin teoksiin kuuluvat konsertot niin viululle, sellolle kuin pianolle sekä ooppera Alice in Wonderland, jotka ultramodernistisesta sävelkielestään huolimatta ovat saavuttaneet kriitikoiden lisäksi myös yleisön suosion.

Viisiminuuttinen konserttialkusoitto subito con forza (2020) syntyi Beethovenin 250-vuotisjuhlallisuuksiin, ja sisältää ensitahtien Coriolanus-lainauksesta lähtien jatkuvia, piilotettuja viitteitä Beethovenin musiikkiin. Chin on sanonut, että häntä innoittivat Beethovenin keskusteluvihkot, joilla kuuroutunut säveltäjä kommunikoi ystäviensä kanssa. Esimerkiksi lause ”Duuri ja molli, minä olen voittaja”, herätti uteliaisuuden. ”Etenkin minua kiinnostaa hänen valtava vastakohtaisuutensa”, Chin on sanonut. ”Vulkaanisista purkauksista äärimmäiseen herkkyyteen.” Teos kantaesitettiin syyskuussa 2020 Amsterdamissa Royal Concertgebouw’n konsertissa Klaus Mäkelän johdolla.

Teksti: Jaani Länsiö

Viulu konserton solistina ei ollut mikään tavanomainen näky 1800-luvun alkupuolella. Vielä sata vuotta aiemmin olivat italialaissäveltäjät Antonio Vivaldi etunenässä tehtailleet konserttoja viululle ja orkesterille, mutta Mozartin ja Beethovenin aikaan 1700–1800-lukujen taitteessa viulua pidettiin pikemminkin säestävänä soittimena tai kamariyhtyeen osasena. Sitten Niccolò Paganini (1782–1840) pani koko mantereen musiikkikentän polvilleen esityksillään, joiden vertaisia ei kai vielä tänäkään päivänä ole nähty tai kuultu. Paganinin vaikutus koko romantiikan ajan musiikkikäsitykseen solistin yksilökeskeisenä sankarisuorituksena on ohittamaton.

Saksalainen Felix Mendelssohn (1809–1947) kuuli Paganinia vuonna 1828 Berliinissä ja ällistyi yhtä peruuttamattomasti kuin muutkin aikalaiset. Pari vuotta myöhemmin Mendelssohn sävelsi ensimmäisen pianokonserttonsa Paganinin hengessä; orkesterin rooliksi jäi lähinnä yksinäisen solistin pitäminen kirkkaassa valokeilassaan.

Vuonna 1845 syntynyt viulukonsertto perustuu vielä tätäkin tiukemmin solistiselle itseriittoisuudelle. Mendelssohn paljasti jo vuosia ennen konserton valmistumista mielessään olevan teeman, joka ei jättänyt häntä rauhaan. Kolmeosainen teos alkaakin vaikuttavasti esittelemällä heti ensi tahdeissa pääteeman ja viulistin virtuoosijuoksutukset, jotka kutsuvat  orkesterin mukaan pian täydellä teholla. Toinen osa on kuin herkkä sanaton laulu, jonka keskellä synkät pilvet kerääntyvät vain haihtuakseen jälleen. Finaali alkaa haikealla muistolla, joka kuitenkin unohtuu duurifanfaarin lanatessa tilan pian alkavalle taiturinäytökselle. Mendelssohn räätälöi konserton ystävälleen, Leipzigin Gewandhausin orkesterin konserttimestarille Ferdinand Davidille, joka kantaesitti teoksen Niels Gaden johdolla säveltäjän itsensä sairastuttua konserttipäivän alla.

Teksti: Jaani Länsiö

Theater an der Wien, joulukuun 22. päivänä 1808. Saliin pakkautunut konserttiyleisö hytisee kylmissään, kun orkesteri taistelee kohmeisesti jo neljättä tuntia Ludwig van Beethovenin (1770–1827) musiikkia. Pakkanen ei ole ainoa ongelma; säveltäjä oli tehnyt viime hetkiin saakka korjauksia, eikä aina kertonut niistä soittajille, ja koska peräti neljätuntinen kokonaisuus vyörytti kantaesitystä toisensa perään, yleisö alkoi uupua uutuuksien alle. Ilta jäi kuitenkin historiaan, sillä konsertissa maailma kuuli ensimmäistä kertaa neljännen pianokonserton, konserttiaarian Ah! Perfido ja Kuorofantasian. Koska tämäkään ei riittänyt, Beethoven tukotti ohjelmaa osilla edellisvuonna esitetystä C-duuri-messusta.

Sinä iltana kantaesitettiin myös kaksi suurteosta, Kohtalonsinfonia ja Pastoraalisinfonia, joka kertoo nimensä mukaisesti tunnelmista ja äänistä maaseudulla. Vaikka osien otsikot eivät sitä erikseen alleviivaakaan, teos esittää säveltäjän itsensä käyskentelemässä metsämaisemissa, Beethovenilla kun oli tapana paeta hälinää kaupungin laidoille. Kävelyretkien on täytynyt tehdä vaikutus, sillä pesunkestävänä klassikkona Beethoven oli tätä ennen jättänyt tarinalliset musiikit teatteriin ja oopperaan – kuudes on hänen ainoa avoimesti ohjelmallinen sinfoniansa. On tosin mahdollista, että häntä innoitti myös aikalaisensa Justin Heinrich Knechtin teos vuodelta 1784, La Portrait Musical de la Natur, niinikään viisiosainen luontoseikkailu.

Viisiosainen teos alkaa kulkijan saavuttua luonnon keskelle, jossa hänen riemunsa herää linnunlaulun ja muiden luontoäänien virvoittamana. Toisessa osassa kulkija pysähtyy puron äärellä,  kolmannessa hän kohtaa juhlivia kyläläisiä. Neljäs osa esittää myrskyä – pizzicatot kuvaavat pieksävää sadetta, tremolot kaukaisuudessa ujeltavaa tuulta, patarummut ukkosen jylinää. Finaalissa paimenen laulu peilaa kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä luonto on ihmiselle tarjonnut.

Teksti: Jaani Länsiö