Vaeltaja

Matthew Halls (s. 1975) debytoi Tampereella viime talvena ja tekee nyt paluun – tulevan kotiorkesterinsa eteen. Halls nimitettiin äskettäin Tampere Filharmonian seuraavaksi ylikapellimestariksi ja taiteelliseksi johtajaksi, ja uudessa tehtävässään hän aloittaa syksyllä 2023.

Halls varttui Englannin maaseudulla musikaalisessa kodissa, jossa harrastettiin kuorolaulua ja urkumusiikkia. Hän opiskeli urkustipendillä Oxfordin yliopistossa , missä toimi opintojensa jälkeen jonkin aikaa myös opettajana.

Kapellimestarina Halls liikkuu vaivattomasti barokista nykymusiikkiin ja oopperaan, vaikka alkuun tuli tunnetuksi etenkin vanhan musiikin tulkitsijana, kosketinsoittajana ja kuoronjohtajana. Hänen uransa viimeisimpiin kohokohtiin kuuluvat Mahlerin Ylösnousemussinfonian esitys Torontossa, James MacMillanin neljännen sinfonian kantaesitys Yhdysvalloissa Pittsburghin sinfoniaorkesterin kanssa sekä ensiesiintyminen Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa.

Halls vierailee säännöllisesti johtamassa Clevelandin orkesteria, Suomen Radion sinfoniaorkesteria, Seattlen sinfoniaorkesteria, Wienin sinfonikkoja, Islannin sinfoniaorkesteria, Toronton sinfoniaorkesteria ja Los Angelesin kamariorkesteria. Kaudella 2022/23 Halls jatkaa pitkäaikaista yhteistyötään mm. Salzburgin Mozarteum-orkesterin sekä Houstonin ja Indianapolisin sinfoniaorkesterien kanssa.

Hallsin levytyksiin lukeutuvat mm. Bachin cembalokonsertot, Händelin Parnasso in Festan ensilevytys sekä Bachin pääsiäis- ja ylösnousemusoratoriot.

Jonathan Roozemanin (s. 1997) soitosta kuuluu poikkeuksellinen eheys ja laaja-alaisuus. Hänen ilmiömäinen sellon käsittelytaitonsa ja monipuolinen sointinsa sopivat niin klassisen musiikin ydinteoksiin kuin uudempien säveltäjien musiikkiin.

Suomalais-hollantilainen Roozeman on yksi klassisen musiikin nousevista tähdistä. 2012 hän sijoittui toiseksi Amsterdamin sellokilpailussa kaikkien aikojen nuorimpana osallistujana. Kuudes sija kansainvälisessä Tšaikovski-kilpailussa 2015 toi mukanaan lukuisia soolo- ja resitaalikonsertteja. Samana vuonna hän saavutti ensimmäisenä suomalaisena finaalipaikan arvostetussa Naumburg-kilpailussa New Yorkissa.

Roozeman tekee säännöllistä yhteistyötä useiden kansainvälisten huippukapellimestarien, kuten Christoph Eschenbachin, Sakari Oramon, Esa-Pekka Salosen, Osmo Vänskän, Dima Slobodenioukin, Jukka-Pekka Sarasteen ja Santtu-Matias Rouvalin, kanssa. Hän on soittanut esimerkiksi Mariinsky Orchestran, Japan Philharmonicin ja BBC Symphony Orchestran solistina. Kaudella 2022/23 sellisti työskentelee mm. Japanissa, Turkissa ja Portugalissa sekä tekee resitaalidebyyttinsä Concertgebouw-orkesterin ja pianisti Varvaran kanssa Amsterdamissa.

Jonathan Roozeman tulee kaksikielisestä muusikkoperheestä, jossa kaikki perheenjäsenet soittavat. Hän opiskeli Sibelius-Akatemiassa professori Martti Rousin johdolla ja on pienestä pitäen soittanut ammatti- ja opiskelijaorkestereiden solistina. Omaksi mielimusiikikseen Jonathan nimeää romanttisen musiikin.

Sebastian Fagerlund (s. 1972) kuuluu suomalaissäveltäjien korkeimmalle arvostettuun ytimeen. Hänelle on myönnetty mm. vuonna 2009 Yleisradion Vuoden levy -palkinto oopperasta Döbeln, Klassinen Emma -patsas 2011 orkesteriteoksesta Isola ja Teosto-palkinto 2011 orkesteriteoksesta Ignite. Vuonna 2019 hän sai Svenska Kulturfondenin kulttuuripalkinnon. Fagerlund tunnetaan etenkin konsertoistaan, joita hän on säveltänyt sekä saksofonille (2005) klarinetille (2006), viululle (2012), kitaralle (2013) fagotille (2014) että huilulle (2021). Sellisti Nicolas Altstaedtille omistettu konsertto Nomade (2018) syntyi Hampurin NDR Elbphilharmonien ja Radion Sinfoniaorkesterin tilauksesta.

Fagerlundin tyyliä on kuvailtu postmoderniksi impressionismiksi, johon myös Nomaden voisi lokeroida. Solistinen sello on otsikon mukaisesti vaeltaja, etsijä, maailmankansalainen, joka kulkee halki nopeasti muuttuvien maisemien ja ympäristöjen. Nomaden kuusi osaa ja kaksi lyhyttä välisoittoa vilisevät eri tyylejä ja tekstuureja. Alun todellakin impressionistisesta maalailusta sukeutuu milloin pingottuneita virtuoosikuvioita, milloin herkkiä duokohtauksia tai improvisaationomaisia harhailuja – ja loppua kohden aina vain hurjempia pyörteitä, jotka uuvuttavat itsensä hengiltä erityisen puhuttelevaa loppukohtausta varten.

Teksti: Jaani Länsiö

Vastoin kaikkia odotuksia Anton Bruckner (1824–1896) jäi historiaan yhtenä merkittävimmistä sinfonikoista. Omana aikanaan häntä ei pidetty suurena säveltäjänä, vaan alkoholiin menevänä urkurina, joka haaskasi aikansa venytettyjen orkesteriteosten tekemiseen. Hän oli vitsi, Itävallan syrjäseudulta wieniläisen sivistyksen pariin eksynyt maalaistollo, mutkaton ja nöyrä mies. Harmiton ressukka, joka etsi vaimoehdokkaita oppilaistaan, aina turhaan. Bruckner majaili läävässä, jota siivoojatkin karttelivat ja jonka pianon valkoiset koskettimet olivat mustiksi pinttyneet. Ystävinään hän piti vain musiikkia ja Jumalaa.

Uskonnollisena miehenä hän hoiti päivittäiset rukouksensa säntillisesti, ja samalla pieteetillä hän suoritti puistokävelynsä pitämällä lukua ohittamistaan patsaista ja näkemiensä ikkunoiden lukumäärästä. Mentyään sekaisin laskuissa hän joutui aloittamaan alusta. Hän oli niin neuroottinen, että merkitsi sävellystensä valmistumisajat ylös minuutilleen. Se oli usein turhaa,  koska Bruckneria ei otettu vakavasti, ja sinfonioiden kantaesitykset viivästyivät tai jäivät kokonaan pitämättä. Hän joutui aloittamaan seuraavan sinfonian säveltämisen ennen kuin oli kuullut edellistä. Esitysten toivossa ja silkkaa perfektionismiaan hän korjaili sinfonioitaan usein vuosien ajan, ja lopulta myös hänen oppilaansa ja kapellimestarit tekivät niihin muutoksia, toisinaan luvatta. Tutkijat eivät ole vieläkään päässeet yksimielisyyteen Brucknerin lopullisista, omaa tahtoa noudattavista versioista.

Kahden tulen välissä

Brucknerin uraa hidasti ainakin osittain niin sanottu romantikkojen sota, 1800-luvun loppua leimannut taistelu kahden musiikillisen ideologian ja välillä. Yhtenä osapuolena oli Johannes Brahms kannattajineen, jotka pyrkivät puhtaaseen musiikkiin ilman ulkomusiikillisia ohjelmia ja yhteiskunnallisia julistuksia. Vastapuolella olivat Franz Liszt ja Richard Wagner, jotka halusivat teoksillaan yhdistää filosofian, myytit ja kansallisidentiteetin toisistaan erottomattomaksi kokonaistaideteokseksi.

Aikansa vaikutusvaltaisin wieniläinen kriitikko, henkeen ja vereen brahmsilainen Eduard Hanslick otaksui Brucknerin kuuluvan wagnerilaisiin ja teilasi tämän teokset aina tilaisuuden tullen ”rappeutuneiksi, mielenvikaisiksi, pöhöttyneiksi, luonnottomiksi ja lapsellisiksi.” Totta on, että Bruckner ihaili Wagneria pohjattomasti – hän jopa omisti tälle kolmannen sinfoniansa – mutta hän oli aivan liian hyväntahtoinen ja käytännönläheinen riidelläkseen estetiikasta. ”He haluavat minun kirjoittavan toisin”, Bruckner totesi, ”mihin kyllä pystyisin, mutta en halua.” Vastustuksesta sisuuntuneena hän omisti myöhemmät teoksensa vain Jumalalle ilman aikomustakaan kannanottoihin. Sinfonioihinsa hän omaksui sodan osapuolten parhaat piirteet: Wagnerilta orkesterinkäytön ja mahtipontisuuden ripauksella uskonnollista auraa, Brahmsilta puhtaan sinfonisuuden ilman tarinallista pohjavirettä.

Ovelalla juonella maailmalle

Bruckner joutui odottamaan 60-vuotiaaksi asti kokeakseen menestystä säveltäjänä. Siihen tarvittiin kekseliäisyyttä. Koska Bruckner oli jo oppinut, etteivät pahantuuliset kriitikot päästäisi hänen sinfonioitaan maailmalle Wienistä, hän järjesti seitsemännen sinfoniansa (1883) ensimmäiset esitykset Leipzigiin ja Müncheniin. Tämä kannatti, sinfoniaa ylistettiin laajalti. Wienissä oli toisin. Kriitikko Hanslick kuvasi teosta vastenmieliseksi, liioitelluksi, sairaaksi ja perverssiksi. Toinen kriitikko Gustav Dömpke kirjoitti: ”hätkähdämme kauhusta tätä mätää hajua, joka syöksyy sieraimiimme epäsoinnuista ja lahonneesta kontrapunktista.” Lausunnoilla ei ollut voimaa; sinfonian jo yli vuoden kestänytttä voittokulkua muualla Euroopassa ei voinut katkerimmankaan wieniläiskriitikon sappineste estää.

Seitsemäs sinfonia on neljäosainen. Allegro Moderaton pääteeman, sellojen nousevan motiivin Bruckner sai unessaan saatesanoilla ”tällä melodialla teet vielä omaisuuden.” Osan kaksi muuta teemaa, puupuhaltimien nouseva teema ja maalaistanssillinen teema, ovat niinikään luonteeltaan laululliset. Sinfoniaa onkin toisinaan nimitetty ”Lyyriseksi” sinfoniaksi.

Adagio on sinfonian henkinen keskipiste, surumarssi Richard Wagnerin muistolle. Bruckner sai osan idean ymmärrettyään mestarinsa kuolevan pian. ”Tunsin itseni surulliseksi, ja juuri silloin cis-molli-teema tuli mieleeni.” Kuukausi myöhemmin Wagner oli kuollut. Adagio esitettiin myös Brucknerin hautajaisissa, ja vuonna 1945 se soi Saksan radiossa Adolfin Hitlerin kuolinilmoituksen taustalla. Scherzon Bruckner sävelsi osista ensimmäisenä, ja kutsui maalaistanssillisen rytmin päällä alati toistuvaa trumpettifanfaaria kukon kruunajaisiksi. Kehysmuotoisen osan keskellä kuullaan laulullinen trio-jakso, joka alkaa patarummun vaimealla ilmoituksella. Finaali on poikkeuksellisen hilpeä, miltei haydnilainen ilotulitus höystettynä brucknerilaisilla purkauksilla lopulta kirkkauteen kurottavassa E-duurissa.

Teksti: Jaani Länsiö